And all that jazz!

Saatuani tietokoneelleni ilmaisen musiikkipalvelun olen tehnyt loistavia löytöjä ja ennen kaikkea löytänyt uudelleen vanhoja suosikkeja. Viimeisin soittolistani koostuu upeista naisista: Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Lena Horne.

Jazzia on niin monenlaista, että mainitsen yleensä varsin varovasti, että suosin kyseistä musiikkilajia. En minä ihan kaikesta jazzista pidä - ja kuten jo PoriJazzin esiintyjistä on vuosikaudet voinut päätellä, jazz on nykyään varsin laaja käsite. (Eikä tämä ole kuin erittäin lievää virnuilua, sillä olen monivuotinen Porissa kävijä ja nautin tapahtumasta - tulkittiin sitten esiintyjät jazz -artisteiksi tai ei. Hyvä musiikki on elämän suola, oli tyylilaji mikä tahansa.) Mutta oli miten oli - noita edellämainituja klassisia naisia arvostan todella. Jazz on parhaimmillaan silloin, kun sinällään yksinkertaisesta asiasta saa monimuotoisen ja ainutkertaisen elämyksen.

Kuuntelin siis pari viikonloppua putkeen lähinnä vain jazzia kotona ollessani. Siitä siirryin melko sulavasti pohtimaan 1920-lukua, joka sattuu olemaan eräs ns. lempiaikakausistani. Koska olen musiikin lisäksi hemmotellut itseäni chick litillä viikonloppuisin (sopivan aivotonta vapaapäiville?), tulin sitten tutkineeksi, löytyisikö 1920-luvulle sijoitettuja rakkausromaaneja mistään. Heikolta näytti - parhaan ajankuvan olen saanut Dorothy L. Sayersin dekkareista, ja vaikka niihinkin eräs rakkaustarina punoutuu, aivan puhdasta romanttista viihdettä tuohon aikakauteen liittyen en löytänyt. No, muistin sittemmin Berta Ruckin, Sigrid Boon ja Hilja Valtosen, mutta etsintä jatkuu yhä. Koska noita esimerkkejä on, en voi väittää (kuten aluksi aioin...), että kyseisenlaisia kirjoja ei ole - mutta jäin silti ihmettelemään, miksi 1920-luku on nykyisten romanttisen tyylilajin kirjoittajien osalta jätetty niin vähälle. Liian iloinen aikakausiko? Ei sen kyllä pitäisi romantiikkaa estää - luulisi, että lyhyistä hameista, lyhyistä (naisten) hiusmalleista ja pitkistä helmistä löytyisi paljonkin aineksia romanttisiin törmäilyihin. Sellaista lukisin ainakin minä mielelläni - humoristista "sukupuolten sotaa", hienostuneita drinkkejä ja sitä jazzia tietenkin!

Kuolleet ja kadonneet

Minulla on eräs - paremman sanan puutteessa - mielenkiinnon kohde, johon palaan aika ajoin. Omituinen, ehkä hieman salainenkin "pahe" siis, vaikka en kyllä koe itse asiassa olevan varsinaisesti mitään väärää tai pahaa. Tavallaan se liittyy tapaani nettisurffailla ja klikkailla aina vain uusia ja uusia linkkejä, kunnes olen unohtanut alkuperäisen tiedonhaun syyn ja kohteen. Ilmiö lienee tuttu kaikille wikipedian käyttäjille.

Mielenkiintoni kohde on siis niin kutsutut John ja Jane Doet. Yhdysvalloissa on useampiakin sivustoja, joissa sekä etsitään kadonneita henkilöitä että yritetään tunnistaa nimettömiä vainajia, mutta itse selailen satunnaisesti lähinnä Doe Networkia (http://www.doenetwork.org/). Jos jokin tapaus kiinnostaa enemmän, haen lisätietoja googlella. (Ja varoituksen sanana: jos menette tuota sivustoa selailemaan, tuntemattomien vainajien osiossa on kaikkien kuolleista tehtyjen piirustusten, kipsivalosten ja savipäiden seassa satunnaisesti myös kuolleista otettuja valokuvia. Ei siis välttämättä sovi herkille mielille.)

Päädyin tuolle sivustolle ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. Elämässäni oli menossa vähän vaikeampi jakso, ja jos en väärin muista, oli syksy ja yhtä pimeää kuin nytkin. Kulutin aikaani netissä, koska en jaksanut liikuskella ulkona ja mieltäni painavat asiat olivat sen verran raskaita kantaa, että oikein hakemalla hain muuta ajateltavaa. Synkän mielialani takia taisin päätyä tavallista useammin lueskelemaan yliluonnollisista mysteereistä, ratkaisemattomista rikoksista ja murhista, joten on aika ymmärrettävää, että tuonnekin eksyin.

Olen kerran ja toisenkin pohtinut tuon sivuston vetovoimaa, sen "viehätystä" - koska toisaalta tuntuu, että käsillä on lähestulkoon moraalinenkin ongelma. Minä, joka asun aivan täysin väärällä puolella Atlanttiakin voidakseni avustaa noiden kuolleiden ja kadonneiden nimeämistä tai yhdistämistä läheisiinsä, en voi vedota varsinaisesti mihinkään hyvään tarkoitukseenkaan. Lähtökohta, jonka vuoksi sivustolle päädyin, oli kyllä hivenen epänormaali; näen nykyään asian siten, että omassa synkeässä mielentilassa synkkien asioiden "metsästäminen" oli jonkinlainen tapa testata omaa kestävyyttä. "Jep, pystyn katselemaan kuolleiden kuvia netistä, eikä se tunnu juuri miltään. Olen 'kova jätkä'. Jos en hätkähdä tästä, en hätkähdä mistään muustakaan, joten omat surut ja synkkyyskään eivät ehkä loppujen lopuksi merkitse mitään." Oliko tuolloin, tai onko nyt, kyseessä siis jokin erityisen makaaberi sosiaalipornon muoto? Jos vastaus on yksiselitteisesti kyllä, en ehkä syytä epäillä, että minulla on ns. päässä vikaa.

Onneksi asiat eivät ole juuri koskaan niin yksiselitteisiä. On totta, että minusta ei ole noille vainajille tai heidän läheisilleen mitään apua, mutta sivusto saa kyllä pohtimaan monenlaisia asioita ihmiselämästä. Olen palannut selailemaan tapauksia aika ajoin, vaikka elämässäni on meneillään huomattavasti valoisampi jakso, joten sivusto tarjoaa muutakin miettimistä kuin pelkän elämän synkkyyden ja turtumuksen. Minusta jo ensinnäkin noiden kadonneiden/tuntemattomien vainajien määrä on häkellyttävän suuri. Kuinka niin moni ihminen voi hävitä jäljettömiin tai kadota kokonaan? Sillä tosiasialla on jatkuvasti vaikeuksia mahtua minun järkeeni. Mutta ilmeisesti voi, eikä se ehkä ole aivan niin kummallista, kun asiaa tarkemmin ajattelee Nuo luettelot kattavat tapauksia jo yli sadan vuoden ajalta - ja Yhdysvallat on suuri maa, samoin Pohjois-Amerikka on suuri manner, joten mahtuuhan sinne väkeä ja myös paljon noita surullisia, salaperäisiä ihmiskohtaloita. Asiaa voi ehkä ajatella myös siltä kannalta, että nuo ihmiset "ansaitsevat" sen, että joku ajattelee heitä ja pohtii heidän kohtaloaan, edes joskus. Eikä aiempi uhmakas kuvitelmani siitä, että heidän kohtalonsa ei "tunnu miltään", edes pidä paikkaansa. Kun selailen ratkaistuja tapauksia, ilahdun ja tulen surulliseksi tai vähintään mietteliääksi vuorotellen - kadonneet henkilöt löytyvät välillä myös hengissä, tai vainaja on saanut nimen sekä omaiset tiedon hänen kohtalostaan, mikä on jollakin tavalla kuitenkin helpottava tieto, jopa ulkopuoliselle. Kuolleiden kohdalla toivoa onnellisesta ratkaisusta ei enää ole, joten se on surullista, mutta nimetöntä vainajaa eivät omaiset tai ystävät voi edes surra, ja sivustakatsojankin on vaikea rauhoittua yksinomaan sen tosiasian ääreen, että joku on kuollut. Ihmisen elämän päättymistä ei ole sinetöity, koska ilmassa on tuo selittämätön jännitysmomentti ja mysteeri, joka vaatii ratkaisua: Kuka tuo vainaja on.

Suuren urheilujuhlan tuntua

Kävin hakemassa sikainfluenssarokotteen. (Kuulun riskiryhmään, mikäli joku ihmettelee, miten tuota nykyään niin kovin haluttua tavaraa onnistuin saamaan.) Noin 60 ihmisen jonottaessa jo ennen ovien aukaisua aamutuimaan terveyskeskukseen, muodostaessa jonoa sulavasti myös sisäänpäästyään vuorolappukoneelle ja vihdoin viimein parinsadan ihmisen joukon täyttäessä odotustilat (uusien tulijoiden saapuessa tasaisena virtana), ilmassa oli mielenkiintoinen kansantapahtuman vire. Tunnelma oli suorastaan leppoisa. Tulin miettineeksi, voisiko tilanteesta vetää joitakin johtopäätöksiä "suomalaisesta kansanluonteesta". Ehkäpä ei, mutta muutama keskustelunpätkä jäi mieleen:

Suomalaista kohteliaisuutta:
"Istukaa te vain tähän."
"Ei, ei, istu sä vaan. Istumista varten nää jakkarat täällä on."

Hermostunut, heti-mulle-kaikki -suomalainen:
"Tää on ihan älytöntä! Ei tässä oo mitään sääntöjä, aattele, mulla on [sairaus], mun lapsella on [toinen sairaus], mut se ei saa rokotetta - ja mä kuulin että siellä (=toinen paikkakunta) oli saanut! Epäreilua [...] ...minä... [...] ...mun lapsi... [...] ....minä..."

Peruspessimisti-besserwisser -suomalainen:
"Miks tää homma aloitettiin vasta nyt, tää ois pitänyt tehdä jo kaks kuukautta sitten... Eihän tästä nyt enää mitään hyötyäkään oo, kun se vaikutuskin alkaa vasta kahden viikon kuluttua. Mahtaako kannattaa koko rokotusta ottaa edes." (henkilö istuu kyllä tiukasti odottamassa vuoroaan)
"No, täähän johtuu siitä, että rokotetta ei tullut maahan aiemmin."
"Mut olis sitä kuitenkin saanut jotenkin."
"Sitä kai alettiin kehittämäänkin aika myöhään..."
"No mut olis sitä varmaan silti..."

Viimeisin keskustelu alkoi jo kiristää hermoja. Jos ei voi (halua?) ymmärtää, niin ilmeisesti sitten ei vain voi. Tämä on eräs syy siihen, miksi melkein jätin itse väliin koko show'n. En muutenkaan pidä suurissa ihmislaumoissa oleskelusta, joten kuvitelmissani pahin skenaario (suoranaisen vuoronumeroista tappelun, kyynärpäätaktiikan ja mellakan jälkeen) oli jäädä jumiin kiukkuisten, valittavien, ruikuttavien ja epäkohteliaiden ihmisten keskelle. Onneksi heitä oli läsnä vain muutama.

Kun sain tietää, että olen oikeutettu rokotteeseen, olin aluksi menossa hakemaan sitä mielelläni. Ajattelin sen olevan vähän kuin velvollisuus; jos vältyn sairastumiselta, voin suorittaa velvollisuuttani töissä ja ehkä myös mahdollisuus siihen, että tartutan muita, pienenee (vaikka taudinaiheuttaja kulkeekin myös immuniteettisuojan saaneen ihmisen käsissä ym.). Eikä tietenkään rajun influenssan sairastaminen ole henkilökohtaisella tasollakaan mukavaa. Mutta sitten tuli tietoja kuolemantapauksista, massiivijonotuksista, tappeluista jonossa - ja aloin yhtäkkiä inhota koko ajatusta sekä hermostua ilmassa leijuvaan hysterian lietsomiseen ja/tai levittämiseen, pitäkää tunkkinne -tyyliin: Jos se kerran on suurelle kansanosalle niin tärkeä asia, menkää ja hakekaa rokotteenne, minä en mene jonottamaan ja kenenkään "paikkaa viemään". Tuskin sentään kuolisin ilman sitä, olin sitten riskiryhmäläinen tai en.

Jaakopinpainia kesti n. viikon. Kerran kävin kääntymässä aiemmassa rokotustilaisuudessa vain kuullakseni, että jonoa on monen tunnin verran, ja olin vieläkin vähemmän halukas enää yrittämään. Minut piti itseasiassa ylipuhua, jotta sain aamusella mentyä jonottamaan omalle oikeutetulle paikalleni, ja luulen, että jos tilanne olisi ollut vähänkään rauhaton tai epämiellyttävä (=jos olisin paikalle saapuessani kuullut vinkunaa ja valitusta), olisin varmaan kääntynyt kannoillani uudestaan.

Nyt olen siis kuitenkin piikitetty, ja odottelen lähinnä, iskevätkö jälkioireet vai eivät. Viikonlopunviettoni saattaa mennä tästä vähän pieleen, mutta mieli on kyllä pirteämpi ja parempi: sain velvollisuuteni suoritettua.

Peilissäni on vieras nainen

Joskus, kun katson peiliin, en tunnista itseäni. Siellä onkin vieras nainen, joka näöstä päätellen tietää onnellisesta elämästä jotakin, jota itse en tiedä. Hän on salaperäisempi ja kauniimpikin kuin minä: hänellä on kauniisti kaartuvat kulmat, mustat ripset ja tummat, kirkkaat silmät, täyteläiset huulet, korkeat poskipäät ja iho, joka hehkuu melkein kuin helmiäistä ja vaalean kahvikermajäätelön sävyä. Hän katsoo peilistä vain silmäkulman kautta vilkaisten, suu pienessä, itsetiedottomassa hymyssä, ja muistuttaa suorastaan ärsyttävällä tavalla sitä naista, jollainen haluaisin olla aina. Huoleton ja itsevarma, mielessään jotakin miellyttävää, ehkä haaveita, mieleisiään ajatuksia tai jokin mukava muisto. Mutta tietenkin hän katoaa, kun katson toisen kerran ja tarkemmin. Silloin peilistä katsoo vanha tuttu minä, jonka suun ympärillä olevat juonteiden alut arki pulmineen tuo esiin, ja jolla tummat silmänaluset, kiilloton iho sekä näillä näkymin ikuisesti jatkuva, vaikkakin satunnainen akne.

En tiedä, miten tuon vieraan naisen saisi näkymään kauemmin. Kuluneen kuukauden aikana olen törmännyt häneen tavallista useammin, mutta en ole varma, miksi. Onhan minulla ollut onnellisia ajatuksia ja jonkinlainen luova kausi meneillään, mutta samalla myös stressiä ja huolenaiheita, jopa siinä määrin, että olen laihtunut muutaman kilon. Se vain ei valitettavasti ole missään tapauksessa pysyvä olotila. Hämyinen valaistus peilin tienoilla saattaa auttaa, ja niinpä nyt tulevana pikkujoulukautena saan ehkä illuusion tuosta vieraasta naisesta pysymään kauemmin, tosin puuterin ja muiden meikkien suosiollisella avustuksella. Mutta keinotekoinen värityskään ei tuo sitä sisäistä hehkua. Ehkä minun on siis asetettava toivoni huolettomuuteen ja itsevarmuuteen, ja etsittävä edelleen myös niitä onnellisia oivalluksia.

Mainostauko

Olen viime aikoina matkustanut yhä kauemmas nörttiyteen. Eikä siinä mitään, nautin sekä matkaseurasta että maisemista. Seuraava nettisarjakuva auttoi kuitenkin tajuamaan, kuinka syvällä jo olen - vietin pari iltaa kahlaten arkistoa läpi, ilahtuen jokaisesta uudesta stripistä ja nauraen makeammin kuin pitkään aikaan.

http://xkcd.com/

Enjoy!

Nuoruuteni viimeiset liekit

Tuli seikkailtua YouTuben ihmeellisessä maailmassa:

http://www.youtube.com/watch?v=1ZsfpQP7SPw

Esitys on aivan omillakin ansioillaan mieleenpainuva ja vangitseva, mutta astinlautana - jälleen kerran - pohdinnoille ja mielleyhtymille toimivat kuitenkin tietoni sekä laulun että esiintyjien taustoista.

Joten, entäpä jos...?

Jossakin rinnakkaistodellisuudessa olisi minullakin oma kokemus sekapäisestä, intensiivisestä suhteesta, joka polttaisi poroksi. En tarkoita sellaista suhdetta, jota tuo laulu käsittelee - vaikka naisen raivo ja rakkauden tuhovoima ansaitsisivat omat pohdintansa - vaan molemminpuolista palamista ja sisäisen luovuuden valjastamista energian lähteeksi ja käyttövoimaksi. Toki minulla on kokemuksia pettymyksistä, loukkauksista, eroamisesta ja välinpitämättömyydestä, kenelläpä ei? Kovin tavanomaista, sillä niistä jää vain arpia, jotka haalistuvat. Rinnakkaistodellisuudessa ei moiseen suohon tarvitsisi jäädä rämpimään.

En osaa käyttää luomiskykyäni keskinkertaista paremmin, joten voisin oikeastaan antaa sen olla polttoaineena jollekulle lahjakkaammalle, joka tekisi sen tuleen tuikkaamisen puolestani. Voisin nousta tuhkasta kuin Feeniks-lintu, mielellään uudestisyntyneenä joksikin luovemmaksi olennoksi kuin tylsäksi toimistotyöntekijäksi. Tai jos tuo sisäinen luovuuteni saataisiin poltettua loppuun, minun ei ainakaan enää sen jälkeen tarvitsisi niin kovasti hakea väyliä, jossa sitä purkaa...koska se tuntuu kovin usein olevan loputonta etsimistä. Mielikuvat ja haaveet eivät koskaan vastaa ns. taiteellista lopputulosta, koska taito ja esittämisen kyky jäävät niin kauaksi haluista ja toiveista.

Mitä siis opinkaan tuosta esityksestä? Ehkä sen, että olen yhä vielä, sittenkin, tarpeeksi nuori pitämään tulisoihtuna palamista ihanteellisena - ja se on hyvä uutinen. Huono uutinen on sen sijaan se, että en voi olla niin nuori enää kovinkaan kauan, olenhan kuitenkin tarpeeksi vanha tietämään, että tämä oikea todellisuutemme ei toimi laisinkaan niin - eivätkä järkevät, aikuiset ihmiset myöskään.

Moottoritie on kuuma

Ajoin ajokortin vasta aikuisena, saatuani ensimmäisen "oikean" työpaikkani ja säästettyäni sen verran rahaa, että sillä tuon kortin kustansi - ja myöhemmin samana vuonna autonkin.

Poden säännöllisin väliajoin huonoa omatuntoa auton käytöstä, koska työmatkat taittuisivat pyörälläkin keväästä syksyyn, ja julkinen liikenne toimii (ei tosin mainittavasti kotipaikkakunnallani, mutta pitemmillä matkoilla kyllä). En toisaalta mahda mitään sille nololle tosiseikalle, että minä pidän autolla ajamisesta ja pitkistäkin reissuista. Kortin ajaminen on kaikesta huolimatta ollut yksi järkevimpiä saavutuksiani, sillä omalla autolla pääsee paikkoihin, jonne muuten ei pääsisi - ja mikä tärkeämpää, silloin kuin itse haluaa lähteä. Esimerkiksi Metsähallituksen retkeilyreitit ja eräkämpät - ja monet muut retkeilykohteet, jotka minua kiinnostavat, ovat sen verran "tiettömien taivalten" takana, että oma kyyti on välttämättömyys.

Autolla ajamiseen liittyy myös tietynlainen vapauden tunne. Tärkeä osa sitä on juuri tuo mahdollisuus lähteä (ainakin teoriassa) minne haluaa ja milloin haluaa, mutta myös se, että autoni on linnani; minun oma maailmani, jossa kuuntelen juuri sitä musiikkia mitä haluan, ajattelen mitä haluan tai olen tyystin ajattelematta mitään, keskittyen vain olennaiseen eli siihen, minne olen menossa ja mitä edessäni tiellä ja pientareilla näkyy. Auton omistamiseen liittyy myös muunlaisia roolileikkejä; kun joudun asioimaan autohuollossa tai neuvottelemaan korjauksista, sonnustaudun nahkatakkiin. Tuskin se varsinaisesti ketään hämää, mutta itselläni on kotoisampi olo ko. ympäristössä silloin ;). Pyrin kyllä ottamaan autoasioista selvää ja opettelen koko ajan uutta, joten aivan täydellisen tyhmäksi en ole itseäni joutunut korjaamolla tuntemaan - ja asioihin perehtyminen itsessään on mukavaa, senkin luen henkilökohtaiseksi onnistumiseksi ja saavutukseksi.

Valta, voima ja kunnia?

Minulla on lemmikkinä kesyrottia. Veikeitä eläimiä, ja sopivat minun luonteeseeni ja elämääni paremmin kuin koira tai edes kissa. Niiden ikävin puoli on kuitenkin se, että ne ovat kovin lyhytikäisiä, joten lemmikistä luopumisen surkeus on yleensä edessä ennemmin kuin myöhemmin. Kuolema on käynyt meillä jo pari kertaa, ja kolmas kerta häämöttää jo horisontissa.

Olen siis joutunut painiskelemaan toistuvasti elämän ja kuoleman kysymyksen kanssa. "Säännöt" ovat toisaalta selkeät; eläimelle ei pidä tuottaa turhaa kärsimystä, mutta asianmukaisen hoidon antaminen on ehdottomasti omistajan vastuulla.

Rottien, kuten varmaan muidenkin pienten jyrsijöiden kohdalla, asianmukaisen hoidon antaminen on melkoista rajanvetoa. Milloin esimerkiksi kannattaa lähteä leikkauttamaan eläintä, joka voi nopean aineenvaihduntansa takia kuolla jo nukutukseen? Entäpä leikkaushaavojen parantuminen - tuoko n. 2 vuotta elävän eläimen elämään jotakin lisäarvoa, jos se saa x kuukautta lisäaikaa, joista y päivää/viikkoa kuluu haavan (tod. näk. kivuliaaseen) parantumiseen? Itse olen toiminut eläinlääkärien suosituksen mukaan joka tapauksessa. Lopullinen päätös on tietenkin ollut aina minun, ja vaikka sen päätöksen tekeminen onkin vaikeaa, en ole katunut sitä kertaakaan. Päin vastoin olen ollut tavallaan ylpeä itsestäni, koska olen pystynyt toimimaan oikein ja vastuullisesti. Ihminen itkee ja suree väistämättä, mutta pääosin itsensä vuoksi: tärkeiden/ rakkaiden asioiden menettäminen on tuskallista. Eläin ei osaa surra tai pelätä kuolemaansa, ja mitä vähemmillä kivuilla se pääsee, sen parempi.

Olen näillä surullisilla eläinlääkärireissuilla käynyt mielessäni läpi asioita ja pohtinut, mikä noissa päätöksissä on pahinta. Olen tullut siihen tulokseen, että "jumalan rooli" on minulle vaikea ja vastenmielinen. Tuntuu väärältä päättää elävän olennon elämästä ja kuolemasta, vaikka se kyseisenlaisessa tilanteessa on nimenomaan minun tehtäväni. Vaikka pyrin olemaan inhimillistämättä eläimiä liikaa, en voi myöskään välttyä tunteelta, että petän minulle rakkaan olennon luottamuksen. Lemmikille edustan huolenpitoa ja turvaa - nuokin pienet pippurisilmäni suuntaavat yleensä vieraiden läsnäollessa tai vieraassa ympäristössä kompassineulan tavoin vain ja ainoastaan minun syliini, mieluiten paidan alle piiloon. Sieltä ehkä juuri ja juuri uskaltaa tarkastella ympäristöä ja haistella vieraan tarjoamaa kättä. Sen turvan ja luottamuksen "petän", kun annan eläinlääkärin nukuttaa pienen olennon syliini. Mutta toisaalta - ja tämä on se suurin oivallus - se on kuitenkin se ainoa oikea tapa, tai ainakin vähiten väärin. Jos ja kun kuolema on väistämätön, paras paikka sen kohtaamiseen lienee tuttu ja turvallinen syli; ei rimpuilua, ei stressiä, eikä kipujakaan enää.

Mystiset Herra Mirandokset, osa 2

Mutta miten pojista kasvaa miehiä, ja millaisia miehiä? Kun palaan ajassa taaksepäin tarpeeksi kauan, pääsen siihen, että aluksi lapset ovat lapsia. "Pojat ovat poikia" (ja "tytöt ovat tyttöjä"kö? - sitä vastinetta vain harvemmin käytetään) -lässytystä en oikein siedä. Onhan siitä tutkimus poikineen (no pun intended :D) tehty, kuinka poikien ja tyttöjen kiinnostuksenkohteet, leikit ja sosiaaliset tavat eroavat toisistaan, enkä kiellä faktoja - mutta silti tuon hokeman saisi heittää menemään. Muistan tarha-ajoista lähinnä aamupäivien ohjatut leikkituokiot ja sen lisäksi ne ulkoleikit, joissa olivat mukana kaikki yhdessä, tytöt ja pojat - ja ihan omavalintaisesti. Itse olen pitänyt lapsena ihan yhtä lailla autoilla ja nukeilla leikkimisestä, ja kaikenlaisesta "sukupuolineutraalista" tekemisestä siinä välissä. Ala-asteelta muistan toki vastakkainasettelun väittelyissä ym., ja esipuberteetin ensimmäiset oireet (ne kiusaamiset, kuka tykkää kenestä...) mutta ainakin omalla luokallani myös yhteen hiileen puhaltamisen ja välituntien pelit ja leikit. Kyllä me osasimme olla sekaporukoissa, olimme kavereita ja pidimme samoista leikeistäkin.

Yläaste. Murrosikä. Need I say more? Ehkä kuitenkin pitää, tämä kun on hiljaisen tarkkailijan pohdintaa ja ajatussolmujen availua, eikä sen toistoa, minkä kaikki jo tietävät. (Ehkä?) Yläasteikäisistä pojista muistuu mieleen "tyyppejä". Hiljaisia poikia, jotka menestyivät koulussa paremmin kuin olisi ollut "suotavaa". Hiljaisia poikia, jotka eivät menestyneet. Joku näistä hiljaisista oli se, jota kiusattiin, muut säästyivät joko seiniin sulautumisen tai "hätätilanteessa" esiinnousevan neuvokkuutensa turvin. Muutama reipas urheilijanuorukainen. Vihainen häirikkö, jolla oli kotiasiat rempallaan - se poika, jota ei tavallisessa lähiökoulussa saatu ruotuun ja joka lopuksi katosi tarkkikselle. Koheltava häirikkö - ei mikään "paha poika", mutta aina se joutui kommelluksiin ja vaikeuksiin, joskus ihan syyttään ja joskus siksi, kun ei tajunnut ajoissa lopettaa. Oli suosittuja poikia, sosiaalisesti lahjakkaita poikia, vauhdikkaita poikia, äänekkäitä, rauhallisia, idearikkaita, älykkäitä, hauskanpitäjiä - kaikkia noita poikia, joiden keskinäisen "arvojärjestyksen" syitä poikajoukoissa en tarkasti erottanut enkä tänä päivänäkään vielä itseasiassa tiedä. Jonkinlainen arvojärjestys kyllä oli olemassa, koska joskus sakissa oli pikku kähinöitä - joitakin poikia ns. palauteltiin paikalleen sekä fyysisesti että sanallisesti, ei kuitenkaan varsinaisella pahasuopuudella; muutamaa poikaa en kuullut/nähnyt muiden poikien tölvivän koskaan.

Millaisia miehiä näistä kaikista pojista sitten tuli? En valitettavasti tiedä, mutta toivon, että tuosta suuresta joukosta poikia, jotka saivat porukassakin olla jotakuinkin omia itsejään ja seurata mielenkiinnon kohteitaan/haaveitaan, tuli tasapainoisia aikuisia miehiä, joiden elämään mahtuu niin tunnetta kuin tekemistäkin. Koheltaja ehkä sai aikuistuessaan lisää järkeä ja pärjää myös ihan hyvin. Kiusatun kohtalon pelkään olevan vaikeampi - terapiaako, vai täydellistä syrjäytymistä? Ja entäs häirikkö - menikö elämä poskelleen vai kestikö paha vaihe vain nuo kasvamisen vaikeat vuodet?

He ovat kuitenkin yksilöitä kaikki tyyni, ja saatan olla aivan väärässä oletuksineni. En pysty edes yhdistelemään tämänhetkisiä miespuolisia ystäviäni ja tuttaviani mihinkään noista "tyypeistä", koska en tiedä heidän henkilöhistoriastaan tarpeeksi. Pitäisi varmaan joskus kysyä heiltä, millaisia he olivatkaan yläasteella. Hiljaisesta älykköpojasta onkin saattanut kuoriutua sosiaalinen kyky, ja häiriköstä töissäkäyvä perheenisä :).

Mystiset Herra Mirandokset

Olen taas kuunnelut Hectoria lauantaipäiväni nautinnoksi. Kuinka ollakaan, ajatus karkasi pohtimaan mieheyttä - kuvia miehenä olemisesta kun noissa Hectorin lauluissa vilisee, jos vain tarkkaan kuuntelee.

Minähän en tiedä miehenä olemisesta juuri mitään. Olen tavannut, kuullut ja nähnyt kyllä useita, ja tunnenkin joitakin ;). Mutta roolini on ollut ja on, ymmärrettävistä syistä, tarkkailijan rooli.

Mieheyttä ihmetellessäni suuret oivallukset tuntuvat lipeävän käsistä, vaikka ne ärsyttävästi vilkkuvatkin jossakin ajatuskenttäni laitamilla. Mitä tiukempaa otetta yritän niistä saada, sitä varmemmin ne loittonevat. Yleisten suuntaviivojen sijaan muistelen tuntemieni miespuolisten henkilöiden tapoja, ajatuksia ja olemuksia, enkä osaa niputtaa heitä yhteen ollenkaan. Vaikka niinhän se on, sukupuolesta riippumatta olemme yksilöitä, miehet ja naiset yhtä lailla. Tärkeä opetus sekin.

Takaisin alkuun siis. Kokonaiskuvaa on vaikea luoda, mutta osasia voinee tarkastella siitä huolimatta. Miehenä olemisen mielikuvissa minua miellyttää herkkä mieheys - koska sen olen nähnyt ja oppinut erottamaan vasta aikuisena. Vapauttava havainto alun alkaen naiivina teinityttönä miesten mysteereihin törmänneelle naiselle: miehilläkin on heikkoja kohtia, he tuntevat syvästi ja kokevat epävarmuutta. Se on helpottavaa ja ihailtavaa. Se saa minut tuntemaan, että olemme sittenkin kaikki samassa veneessä. Todellisuudessa, omassa elämässäni en silti ymmärrä miehiä kovin hyvin. Epäilen, että vaikka jaammekin ihmisinä samankaltaisia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, ilmaisemme sisintämme eri tavalla, ja siitä sitten nousevat nuo sukupuolijaottelut, kuitenkin. Jotkut miehet osaavat pukea mieheytensä sanoiksi siten, että minäkin (luullakseni?) ymmärrän, mutta onhan se silti vähän turhan kapea ikkuna miehisyyteen. Arvostaisin kovasti syvällisiä keskusteluja mieheydestä miesten kanssa, mutta ihan äkkiseltään ei tule mieleeni, missä sellaista keskustelua käytäisiin. Puhuvatko miehet mieheydestään kaveriporukoissa (kuulemani mukaan eivät, mutta pakko silti kysyä!)? Entä parisuhteissaan? Naispuolisille ystäville, vaimoille tai tyttöystäville (tästäkään kun minulla ei ole kokemusta)? Miesseminaareissa? Olen loppujen lopuksi idealisti, ja kaipaisin henkisesti tasaveroista, silmästä silmään -suhtautumista - ei välttämättä mieheltä naiselle/naiselta miehelle, vaan ihmiseltä ihmiselle.

Ei sillä, en minä "äijämeininkiäkään" soimaa, silloin kuin se pysyy hauskana ja rentona menona (olen ollut näissäkin läsnä, yhtenä "jätkistä" jos suinkin mahdollista; sopeutumiskykyni on yleensä hyvä, mutta enhän voi mitenkään varmistaa, onko miesten käytös sittenkin erilaista, jos paikalla ei olisi ainuttakaan naispuolista). Kaikkea ei kai tarvitsekaan analysoida puhki, ja olettaisin, että "äijämeininkiä" tarvitsevat silloin tällöin kaikki, sekä miehet että naiset. Jos pitää television katselusta, urheilusta, ystävien kanssa hengailusta, oluen juomisesta, ei-niin-vakavasta keskustelusta, sanallisista heitoista ja nokittelusta sekä leikkipainista, kyseessä lienevät yksilölliset mieltymykset eivätkä sukupuolen määräämät asiat.

Miehisyyden pahinta puolta - jos se nyt edes on sitä, pikemminkin ehkä pelkkää adrenaliinia ja testosteronihuurua? - olen valitettavasti ollut todistamassa pari kertaa. Lievimmässä muodossa uhoamista, ikävimmässä nyrkkitappelua. Sitä, että hakataan tosissaan. Sanon suoraan, että se on inhottavaa, ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi nuo tilanteet, joissa olen ollut, ovat lauenneet tai keskeytyneet ennenkuin ovat revenneet kokonaan, mutta ihmiselle, joka on lapsesta lähtien kasvatettu kunnioittamaan väkivallattomuutta, nuokin "kohtaukset elämästä" ovat riittäneet luomaan aivan omakohtaisen vastenmielisyyden väkivaltaa kohtaan. Se ääni, joka syntyy, kun ihmiset luut rusahtavat nyrkin tai potkun osumakohdassa, aiheuttaa lähes fyysistä pahoinvointia. Totta, myös naiset ja tytöt ovat väkivaltaisia (=standard disclaimer), mutta nämä näkemäni suorat (ja raa'at) ihokontaktit ovat olleet ihan miestenvälisiä. Kertooko se sitten jotain miehistä vai yksilöistä, sitä voi toki miettiä myös.

Elämässäni on ollut melko vähän miehisiä esikuvia - oikeastaan vain oma isä tulee mieleen, sillä minulla ei ole veljiä, ja muita sukulaisiakin - harvoin tavattuja - vain vähän. Siksi kai mieheys kiinnostaa ja on mysteeri minulle. Nuoruus- ja aikuisiän kokemukset eivät ole valaistusta tuoneet, lähinnä vain sekoittaneet pakkaa entisestään - osin kyllä myönteiseen suuntaan, nimenomaan esimerkiksi tuossa herkkyysasiassa. Tutkimukset siis jatkuvat.

Nocturnal Road to Red River Valley

Olin lauantaina pitkästä aikaa juhlissa. Lienee sanomattakin selvää, että ilta oli onnistunut - hyvä seura, hyvät ruuat ja juomat, vilkas keskustelu ja sosiaalinen kanssakäyminen yleensä poikkeuksetta virkistävät mieltä. Myös laulamaan pääsivät kaikki halukkaat, mikä minua erityisesti ilahdutti.

Vaikuttavin ja omalaatuisin elämys oli kuitenkin kotimatkani keskustan yökerhosta kotiin. Luonnollisesti aikomuksenani oli palata hyvässä järjestyksessä ja taksilla, mutta kirpeän kuulas yö houkutteli mukaansa, enkä tietenkään voinut vastustaa pientä seikkailuhenkistä kävelymatkaa. Erään horjuen taivaltavan herran ohitin turvallisen välimatkan päästä: vaihdoin hyvissä ajoin toiselle puolen katua. Mutta ei minua silti pelottanut, vaan mieleni oli ihmeellisen tyyni, kohonnut ja onnellinen. Taivas oli tähdessä ja paikoittain sakea aamuyön usva sai tutun reitin näyttämään salaperäiseltä haltioiden seudulta - sillä tavalla yö tekee taikojaan.

Öisin, kun ketään ei ole kuulemassa tai katsomassa, voi myös päästää itsensä valloilleen. Jos joku sattui olemaan tienvarren taloissa hereillä kolmen ja neljän välillä aamuyöstä, saattoi kuulla jonkun laulavan... Tunnelmapaloja, mollisointuisiakin, mutta sävyltään kuitenkin toivorikkaita. Lapsuuden ja nuoruuden lauluja, koulun laulukirjoja ja kuorolauluja myöten, ja löysinpä vielä vanhat suosikkinikin eli lännenmiesten balladit (kuten otsikossa mainitun Punavirran laakson). Ihana yö ja ihana matka!

Saunavuoron satoa

Lähipiirissäni on jo varhaisista vuosistani lähtien havaittu taipumukseni pohtia triviaaleja pikku pähkinöitä suurella antaumuksella. "[A]n elephant's child - who was full of 'satiable curiosity" (Rudyard Kipling: Just So Stories. The Elephant's Child.), minähän se...

Pääsin perjantai-illan saunan rentouttamana pitkästä aikaa vireeseen. Illan kysymys kuuluu seuraavasti: Entä jos saisin lapsen, eikä sen sukupuolta voisikaan synnytyslaitoksella heti määrittää, mitä tapahtuisi?

Älkää kysykö, miten päädyin tätä aihetta pohtimaan. En todellakaan tiedä. Tai jos kysytte, niin osasyitä ja aasinsiltoja voin antaa, mutta eivät ne sen selvempiä ehkä ole. Luin joitakin vuosia takaperin Jeffrey Eugenidesin romaanin Middlesex, ja se teki minuun vaikutuksen - osin ihan puhtailla kirjallisilla ansioilla, mm. sujuvalla ja kauniilla tekstillä, mutta osin siksi, että se toi intersukupuolisuuden ongelmat esiin erittäin humaanilla tavalla. Olen siis tiennyt ja tiedostanut kyseisestä ilmiöstä jotakin ja ollut asiasta siksi myönteisesti kiinnostunut. Mutta tänään, kun pyörittelin mielessäni viikon tapahtumia, muistin erään ystävän kanssa käydyn keskustelun/pohdinnan nais-/miestutkimuksesta ja siitä, millä nimellä ko. alan tutkimusta nykyään kutsutaan. Englanniksi gender studies, ruotsiksi könsforskning ja - kuten kävi ilmi - suomeksi nykyään ihan reilusti sukupuolitutkimus. Ja kyllä, tiedän, että kyse on sosiaalisesta sukupuolesta - mutta joka tapauksessa se ponnahdutti ajatusketjuni intersukupuolisuuteen.

Eli takaisin itse ongelmaan. Tulin siihen tulokseen, että tuota oletettua lastani ei lähdettäisi leikkaamaan eikä hoitamaan hormonein ainakaan heti startista. En tiedä sairaaloiden proseduureista näissä tapauksissa, mutta oletan, että jonkinlaisia kromosomi- ja hormonitasotutkimuksia tehtäisiin, jotka saattaisivat antaa viitteitä siitä, kumpaan sukupuoleen lapsi olisi enemmän "kallellaan". Mutta koska sitä ei kai voisi varmuudella tietää, kumman sukupuolen edustajaksi (vai kummankaan?) hän itsensä tuntisi, ainoa oikea tapa toimia olisi mielestäni vain odottaa ja katsoa.

Tässä vaiheessa pohdintaa huomasin, että tilanne aiheuttaisi hyvistä aikeista huolimatta yhden selvän ongelman: mikä lapselle nimeksi? Nimen pitäisi olla niin sukupuolineutraali kuin mahdollista, ja sellaisia nimiäpä ei ainakaan almanakasta hevillä löydä. Yksien löylyjen mittaisen ajan sisällä keksin vain yhden ainoan, joka omaan korvaani voisi olla lähes yhtä hyvin tyttö kuin poikakin: Saska. Luulen, että minun pitää miettiä asiaa tarkemmin ja keksiä muutama nimi lisää, varmuuden vuoksi. Muussa tapauksessa, jos minulla joskus tulevaisuudessa on lapsi nimeltä Saska, tiedättepä nyt sitten näin hyvissä ajoin, miksi :).

Äiti sanoi: Älä istu

Selkäkipujen ja iskiashermon oireilujen takia olen ollut pakotettu viimeisen kuukauden aikana ottamaan istumisen vakavasti. Työtuolien valmistajien sivustojen selaaminen, ryhdin tarkkailu, venyttely ja (päämäärätön) vaeltelu työpaikalla, kun oireet ovat pakottaneet nousemaan tietokoneen äärestä on saanut ihmettelemään, mihin ihmiset on oikeastaan tarkoitettu. Ei ainakaan istumaan aloillaan kahdeksan tuntia päivässä, se on varmaa - ja alaselkäni todistaa puolestani. Osasyy on kyllä soveltumattomuuteni ns. normaaliin toimintaympäristöön: persjalkainen, 154-senttinen naisihminen on juuri hivenen liian pieni tavallisiin istuimiin, joten olen kaiken ikää istunut töissä, juhlissa, autoissa reisi toisen reiden päällä, jotta ylemmän jalan paino painaisi alemman jalan tukevasti lattiaan. Pahat tavat siis saavat ihmisen lopulta kiinni; kuulemma juuri tuo tapani istua on suurin yksittäinen syy lievään iskiashermopinteeseeni.

Toimintasuunnitelma on jo onneksi muodostunut: joogaa, ryhtiliikkeitä ja uusi "erilainen" työtuoli sekä ehdoton kielto istua jalat ristissä. Toteuttamisessa vain on osittaisia ongelmia: työtuolin vaihtaminen ei olekaan niin helppoa, kun on persjalkainen ja 154-senttinen: säätömahdollisuuksista huolimatta tavallisia tuoleja ei näköjään saa "kutistettua" tarpeeksi. Usein kyse on muutamasta, mutta ah, niin ratkaisevasta sentistä. Lisäksi ongelmana on "kutistetun" tuolin sovittaminen työpöydän ääreen, kun persjalkaisen reidetkin ovat niin lyhyet, että lattialle asetettava jalkatuki kolisee tuolinjalkaan, käsille ja kyynärpäille pitää löytää sopiva korkeus - ja niin edelleen.

Joogaa ja muuta liikuntaa voi onneksi harrastaa persjalkaisuudesta huolimatta, ja sillä saralla toimintasuunnitelma on edennyt mukavasti. Jos on töissäolosta haittaa näin ihmisen tukirangan kannalta, niin TYKY-toiminta sentään vähän paikkailee tilannetta.

Tasapainoilua

Tasapainon säilyttäminen niin henkilökohtaisessa elämässä kuin töissäkin tuntuu nykyään haastavalta. Olen kuvitellut olevani tasapainoinen henkilö, jopa jonkin verran ns. laid-back persoonallisuus, mutta kuvitelmat loppuvat siihen, kun tulee Tilanne Elävästä Elämästä vastaan.

Joissakin asioissa en osaa antaa periksi, ja joskus ei edes pidä sitä tehdä. Silloin tasapainon järkyttäminen tuntuu oikealta ja hyvältä, enkä välitä, jos ympäristössä hetken aikaa kuohuu, päinvastoin. Piilevä oikeustaistelija minussa on silloin tyytyväinen. Mutta liian usein tasapainoni järkkyy asioista, joiden ei pitäisi antaa vaikuttaa - asioista, joilla ei ole välttämättä tekemistä minun elämäni kanssa mitenkään, mutta joiden tunnelman aistin. Ahdistus ja levottomuus siirtyvät minuun melkein kuin hengitysilman mukana tai jonkinlaisena henkisenä osmoosina, jota kutsun pesusieniefektiksi. Toivoisin pääseväni siitä eroon, mutta toistaiseksi en ole löytänyt muuta keinoa kuin mahdollisimman nopean käsittelyn ja pesusienen tyhjiin puristamisen: itseeni imettyjen tunnelmien poistamisen puhumalla.

Henkilökohtaisessa elämässä vaikeinta ovat romanttiset ihmissuhteet tai paremminkin niiden kajastukset. En tiedä pahempaa kuin arvailu, epätietoisuus ja odottelu. Tasapainosta ei ole tietoakaan, kun kiirehdin jopa itseni edelle. Mikä mielenkiintoisinta, se on täysin oma syy: tempoilen, ryntään eteenpäin ja vetäydyn takaisin, ja arvaatte tietenkin, miten siinä käy.

Ehkä minä joskus vielä opin. Sitä odotellessa. Toisaalta, jos en opikaan, niin laitan toivoni vanhaan sananlaskuun: Ei vanhuus järkeä anna, mutta opettaa hiljaa kävelemään.

Karvat(tomuus) teke(e/)vät naisen?

Yllättävän, ison menoerän vuoksi joudun perumaan aikani kasvohoitoon, josta säästyneet useat kympit palvelevat tällä kertaa paremmin em. ison laskun maksamisessa. Hyvä niin. Kyseessä ei ole minulle elämää suurempi asia, tärkein sisältö kosmetologilla käymisessä on ollut itseni hemmottelu. Pähkinänkuoressa ongelman "suuruus" tiivistyy ainoaan harminsekaiseen, puolihuolimattomaan ajatukseeni, kun mietin järkevintä tapaa ratkaista finanssitilanne: "Kulmakarvat pääsevät sitten villiintymään."

Ehdin yli kahdenkymmenen ikävuoden, ennenkuin törmäsin kulmakarvojen ongelmaan. Olin ajatellut niiden olevan ihan ok, kauniitkin jopa, koska olen kovin tummakulmainen ja selkeät kulmakarvat toivat koko silmieni alueen entistä enemmän esille - joka sivunmennen sanoen on yksi kasvojeni paremmista alueista joka tapauksessa ;). Mutta ongelman olemassaolo selvisi, kun kauneudenhoitajat järjestään halusivat käydä niihin käsiksi.

Minä astuin houkutusten polulle ja annoin periksi, ja kulmakarvoja on sittemmin nypitty säännöllisin väliajoin. Ensimmäisellä kerralla tulos oli shokki - puolet kulmista viety, tai siltä ainakin näytti, ja tunsin itseni omituisella tavalla alastomaksi. Totuin siihen näkyyn kuitenkin, varsinkin kun jossain vaiheessa tajusin, että kulmakarvat todellakin tekevät naisen, tai ainakin vievät hänet lähemmäs yleistä ideaalia. Siltähän kaikki elokuvatähdet ja mallitkin näyttävät (jos paparazzien nappaamia juopottelu- ym. kuvia ei oteta lukuun), siisteiltä ja eleganteilta. Minustakin siis tuntui, että olen siistimpi, elegantimpi ja naisellisempi, kun nuo muutamat viattomat karvat oli poistettu.

Epäilykset ovat silti aina välillä nousseet esiin, aika usein juuri kosmetologin käsittelyssä. Kulmakarvojen nyppiminen sattuu. Siihen ei totu. Nyppiminen on sitäpaitsi väärä sana, repiminen olisi paljon todenmukaisempi. Kun niitä poistaa varovasti itse yhden kerrallaan, sen vielä kestää, mutta kun vieras ihminen repii niitä nopeasti (auh!) ja tehokkaasti (auh!) monta kerrallaan, alkaa todellakin toivoa, että olisi jättänyt sikseen. Onko yleispätevän naisellisuuden toteuttaminen sen arvoista, tai yleensä minkään arvoista? Ja miksi luovutin kulmakarvojen kohdalla, kun kuitenkin olen kapinoinut karvattomuusideologiaa vastaan menestyksekkäästi aiemmin? Kainaloita ja noita kulmakarvoja lukuunottamatta olen pitäytynyt luonnontilassa, vaikka säärikarvatkin tuntuvat nykyään luokittuvan rikokseksi naiseutta vastaan.

No, karva-asia on vain yksi omituisuuksista, joilla naisellisuutta on muokattu vuosisatojen kuluessa, eikä suinkaan pahin, kun niin monet keinot ovat vaarantaneet ja edelleen vaarantavat jopa terveyden. Mutta kuten tiedämme, suuressa maailmassa sekin viedään mielellään äärimmäisyyksiin. Taidan olla ihan tyytyväinen, että joudun nyt toistaiseksi laittamaan tälle "hemmottelulle" stopin. Jos muutun täysin peikoksi, voin joutua harkitsemaan rahankäytön hyötyjä ja merkitystä, mutta se jää nähtäväksi.

...ja jukeboksi soi ja mä en mitään voi...

"Jos sattuu hiljainen hetki
tuijotamme toisiamme
rohkeasti hymyillen
ja kosketat minua jalalla
ikäänkuin vahingossa."
Ultra Bra: Siirrän sokeriastiaa

Yllämainittu Ultra Bran biisi jäi soimaan sisäiseen jukeboksiini, kun kuuntelin muutama päivä sitten mainitun yhtyeen kokoelmalevyä.

Ultra Bran tuotanto sopii sinne päänsisäiseen jukeboksiini kyllä oikein hyvin, sillä laulut kertovat usein tilanteista, jotka tunnistan omasta elämästäni. Niitä kuullessaan on helppoa olla hengessä mukana: "Noin juuri, olen ollut tuossa mukana." Ja yleensä silloin, kun en tilannetta ehkä suoraan voi yhdistää omaan elämääni, toivon, että minullekin olisi tapahtunut jotain sellaista - oivalluksia, arkipäivän romantiikkaa, kauniita hetkiä hyvässä seurassa.

Kaikki jukeboksini kappaleet eivät valitettavasti ole vaikutuksen tehneitä tai edes millään tavalla miellyttäviä lauluja - löytyy sieltä lastenlaulujakin, ja mikä pahinta, joitakin ärsyttäviä ja typeriä iskelmiä. Jaksan aina hokea vanhaa uskomusta, että päässä soivasta kappaleesta pääsisi eroon esittämällä sen julkisesti, mutta valitettavasti mahdollisuudet (ja rohkeus) lauluun puhkeamiseen milloin ja missä vain ovat kohdallani vähissä. Laulan joskus kotona yksin ollessani ja erittäin satunnaisesti illanvietoissa, kun humalatila antaa vauhtia ja "yleisö" on vastaanottavaisella tuulella. Sen verran olen laulamista harrastanut, että moiset spontaanit esitykset saavat yleensä hyvän vastaanoton, mutta minun on pakko tunnustaa, että viimeistään kolmannen oluen jälkeen en enää oikein pysy sävelessä.

Kotona laulaminen on siis huomattavasti hauskempaa. Vaikka suosikkeihini kuuluu erittäin paljon anglosaksista populäärimusiikkia, yksin laulaessani valikoin aika paljon suomenkielisiä tekstejä. Cd:n mukana hoilatessa menee mikä vain, mutta silloin, kun todella kuuntelen äänenmuodostustani, yritän myös artikuloida kunnolla, ja englannin sanojen artikuloiminen on, yllätys yllätys, hieman pulmallista. Ei sentään kaikkien sanojen, mutta esimerkiksi sanan "flower" kohdalla olen pähkäillyt viime aikoina. Miten ihmeessä kyseisen sanan vokaalit aukaistaan äänenmuodostuksellisesti oikein, ilman että se saa kielen oikeaoppisen ääntämisen menemään päin prinkkalaa?

Onneksi siitä ei tarvitse huolehtia tänään, sisäinen jukeboksini käänsi juuri levyn. Nyt soi Hectorin Syyskuu (mistä kiitos ystävälle, jonka laittaman linkin ko. lauluun tänään kuuntelin).

Bailaora in the making?

Olen omalta osaltani osallistunut jokasyksyiseen harrastusten aloittamisrumbaan jo monena vuonna: selaillut opistojen kurssiohjelmia, haaveillut aloittavani useita kursseja ja välillä päässyt jopa niin pitkälle, että olen ihan oikeasti ilmestynyt jonkun harrastusryhmän ensimmäiseen tapaamiseen. Kurssit ja ryhmät, joissa olen jaksanut käydä kauemmin kuin kuukauden ovatkin sitten jo harvassa, ja erityisesti liikunnalliset harrasteet ovat tyssänneet ennen aikojaan.

Erään harrastuksen kohdalla olen kuitenkin yllättänyt itseni: neljäs vuosi samassa harrastuksessa käynnistyi juuri. Kyseinen harrastus on flamenco.

Parasta tehdä selväksi, etten ala-asteiän jälkeen saanut onnistumisen elämyksiä liikunnasta, varsinkaan koululiikunnasta, ja siitä seurasi, etten ole koskaan kokenut itseäni liikunnalliseksi tyypiksi. Päin vastoin minulla oli tapana sanoa, että olen fyysisesti täysin lahjaton ja muutenkin kömpelö. Rytmitajussani ei ole ollut pahemmin vikaa, mutta sekään ei tehnyt minua tyytyväiseksi, sillä en mielestäni oppinut esim. perinteisten tanssien askelkuvioita niin nopeasti kuin olisi "pitänyt", ja sanomattakin selvää, että jumppa-, step- ja aerobictunnit musiikin säestyksellä olivat kauhistus, koska en vain tajunnut niitä kuvioita.

Flamencosta kiinnostuin vuonna 2000, kun näin erään harrastajan sooloesityksen. Ajatus harrastamisesta lähti itämään, mutta tuolloin minulla ei ollut varaa siihen, eikä oikein paikkaakaan, minne mennä - opiskelijana elämän täyttivät opinnot ja sosiaalinen elämä, enkä ollut "kotonani" oikein missään, en ainakaan siten, että olisin voinut olla varma asuvani samassa kaupungissa vielä seuraavanakin vuonna.

Jälkikäteen on mielenkiintoista pohtia, mikä minua flamencossa oikein kiinnosti. Yksi syy on varmasti se, että se vaikutti tarpeeksi vaikealta ja melkeinpä saavuttamattomalta, minä kun kärsin jossain määrin syndroomasta nimeltä "Haluan aina sitä, mitä en voi saada". Toinen syy oli pyrkimys erottua joukosta. JOS oppisin tanssimaan siten, kuin tuo näkemäni esiintyjä, voisin olla jo melko varma siitä, että osaan jotakin sellaista, jota useimmat ihmiset eivät osaa. Nuo syyt eivät ole kaikkein kauneimpia motiiveja opetella uutta, se on myönnettävä, vaan lähinnä erikoisuuden tavoittelua ja itsekorostusta. Mutta kun lopputulos on se, että päädyin vihdoin sellaisen harrastuksen pariin, joka sopii minulle ja johon tunnen intohimoa, ei motiivejakaan ehkä kannata liiaksi halveksua.

Olen luonteeltani siten kaksijakoinen, että olen pienissä asioissa pikkutarkka mutta suurissa linjoissa suurpiirteinen. Flamenco osuu tässä suorastaan persoonani ytimeen. Rytmin kanssa ei voi pelleillä, askeleiden ja liikkeiden on osuttava paikalleen - mutta siitä eteenpäin kyse onkin pääasiassa siitä, miten kulloinkin haluaa itseään ilmaista. Miellän tanssimisen esittäväksi taiteeksi ennemmin kuin liikunnaksi (mistä syystä minunkin on ehkä ollut helpompi sopeutua harrastukseen - muistetaanpa vain tuo liikunta-antipatiani!), ja sellaisenaan tärkeä väylä itseilmaisuun. Esiintyminen on ollut minulle aina vaikeaa. Se ei kuulemma näy päällepäin, mikä on onni sinänsä, mutta todellisuudessa kärsin sen verran pahasta esiintymisjännityksestä, että jokaista julkista esiintymistä edeltävä tila tuntuu, jos ei nyt omalta yksityiseltä helvetiltä, niin vähintään kiirastulelta kuitenkin. Vaan kas kummaa - tanssiminen yleisön edessä ei ole kuin n. puoliksi niin kamalaa, koska minun ei tarvitse avata suutani.

Flamencoon perehtyminen on ollut minulle myös harvinainen tilaisuus oppia kärsivällisyyttä. Sen lisäksi, että olen "haluan sitä, mitä en voi saada" -ongelmainen, olen myös "hetimullekaikki" -viallinen. Tuloksia ei ole flamencon parissa tullut hetkessä, mutta olen oppinut nauttimaan siitä mitä on, enkä välitä enää niin paljon päämäärästä - varsinkaan, kun tämän harrastuksen parissa et koskaan ole ns. valmis. Nyt, "vain" kolmen vuoden jälkeen, voin todeta, että hallitsen jo melko hyvin pari perustavanlaatuista asiaa:

1. Jalkani ja käteni tottelevat minua, vihdoinkin. Eivät tietenkään täysin, askelten ja koreografian opettelussa on nähtävissä sama ongelma kuin niillä edellämainituilla jumppatunneilla - jokainen uusi kuvio on ensimmäisellä kokeilukerralla lähes fiasko, kun sotken kaiken keskenään, suunnat, jalat ja kädet. Ihmeellistä sen sijaan on, että kun viikon päästä tulen tunnille, ja jatkamme kuvion opettelua, kyseinen sählääminen on hyvin usein kadonnut. Kiitän alitajuntaani, joka toimii, vaikka emäntänsä ei toimisikaan.
2. Osaan kuunnella musiikkia ja rytmiä, ts. erotan, milloin kuvio vaihtuu. Oletan sen johtuvan siitä, etten joudu enää kiinnittämään kaikkea huomiota vartaloni liikkeisiin.

Referoiden: Osaan liikkua ja kuunnella. Ei ehkä kauhean huono saavutus "3-vuotiaalle"?

Hyppy tuntemattomaan

Olen harkinnut blogin perustamista pitkään, ja yhtä kauan olen toistellut ystävilleni, että se tuskin kannattaa. Elämäni ei ole erityisen epätavallista tai kiinnostavaa, mistä siis muka kirjoittaisin? Sisäiset maailmani, mielenkiinnon kohteeni ja pohdintani kenties olisivat muistiinmerkitsemisen arvoisia - no, satunnaisesti - mutta haluaisinko jakaa ne maailmalle? En välttämättä.

Tänään, käytännöllisesti katsoen keskellä yötä, totesin, että en enää nykyään pohdiskele ja haasta itseäni kriittiseen ajatteluun samalla tavalla kuin aiemmin. Olen vakiintunut, tylsistynyt ja jäänyt kiertämään arkista uraa. Tarvitsen jotakin, joka haastaa minut älyllisesti ja joka auttaa muistuttamaan siitä, kuka oikeasti olen. Tämä blogi olkoon se jokin. Se tulee todennäköisesti tallentamaan enimmäkseen otoksia elämästäni ja pohdintoja identiteetistäni, mutta jos hyvin käy, uskaltaudun availemaan myös ikkunoita ympäröivään maailmaan.