Olen viime aikoina matkustanut yhä kauemmas nörttiyteen. Eikä siinä mitään, nautin sekä matkaseurasta että maisemista. Seuraava nettisarjakuva auttoi kuitenkin tajuamaan, kuinka syvällä jo olen - vietin pari iltaa kahlaten arkistoa läpi, ilahtuen jokaisesta uudesta stripistä ja nauraen makeammin kuin pitkään aikaan.
http://xkcd.com/
Enjoy!
tiistai 27. lokakuuta 2009
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Nuoruuteni viimeiset liekit
Tuli seikkailtua YouTuben ihmeellisessä maailmassa:
http://www.youtube.com/watch?v=1ZsfpQP7SPw
Esitys on aivan omillakin ansioillaan mieleenpainuva ja vangitseva, mutta astinlautana - jälleen kerran - pohdinnoille ja mielleyhtymille toimivat kuitenkin tietoni sekä laulun että esiintyjien taustoista.
Joten, entäpä jos...?
Jossakin rinnakkaistodellisuudessa olisi minullakin oma kokemus sekapäisestä, intensiivisestä suhteesta, joka polttaisi poroksi. En tarkoita sellaista suhdetta, jota tuo laulu käsittelee - vaikka naisen raivo ja rakkauden tuhovoima ansaitsisivat omat pohdintansa - vaan molemminpuolista palamista ja sisäisen luovuuden valjastamista energian lähteeksi ja käyttövoimaksi. Toki minulla on kokemuksia pettymyksistä, loukkauksista, eroamisesta ja välinpitämättömyydestä, kenelläpä ei? Kovin tavanomaista, sillä niistä jää vain arpia, jotka haalistuvat. Rinnakkaistodellisuudessa ei moiseen suohon tarvitsisi jäädä rämpimään.
En osaa käyttää luomiskykyäni keskinkertaista paremmin, joten voisin oikeastaan antaa sen olla polttoaineena jollekulle lahjakkaammalle, joka tekisi sen tuleen tuikkaamisen puolestani. Voisin nousta tuhkasta kuin Feeniks-lintu, mielellään uudestisyntyneenä joksikin luovemmaksi olennoksi kuin tylsäksi toimistotyöntekijäksi. Tai jos tuo sisäinen luovuuteni saataisiin poltettua loppuun, minun ei ainakaan enää sen jälkeen tarvitsisi niin kovasti hakea väyliä, jossa sitä purkaa...koska se tuntuu kovin usein olevan loputonta etsimistä. Mielikuvat ja haaveet eivät koskaan vastaa ns. taiteellista lopputulosta, koska taito ja esittämisen kyky jäävät niin kauaksi haluista ja toiveista.
Mitä siis opinkaan tuosta esityksestä? Ehkä sen, että olen yhä vielä, sittenkin, tarpeeksi nuori pitämään tulisoihtuna palamista ihanteellisena - ja se on hyvä uutinen. Huono uutinen on sen sijaan se, että en voi olla niin nuori enää kovinkaan kauan, olenhan kuitenkin tarpeeksi vanha tietämään, että tämä oikea todellisuutemme ei toimi laisinkaan niin - eivätkä järkevät, aikuiset ihmiset myöskään.
http://www.youtube.com/watch?v=1ZsfpQP7SPw
Esitys on aivan omillakin ansioillaan mieleenpainuva ja vangitseva, mutta astinlautana - jälleen kerran - pohdinnoille ja mielleyhtymille toimivat kuitenkin tietoni sekä laulun että esiintyjien taustoista.
Joten, entäpä jos...?
Jossakin rinnakkaistodellisuudessa olisi minullakin oma kokemus sekapäisestä, intensiivisestä suhteesta, joka polttaisi poroksi. En tarkoita sellaista suhdetta, jota tuo laulu käsittelee - vaikka naisen raivo ja rakkauden tuhovoima ansaitsisivat omat pohdintansa - vaan molemminpuolista palamista ja sisäisen luovuuden valjastamista energian lähteeksi ja käyttövoimaksi. Toki minulla on kokemuksia pettymyksistä, loukkauksista, eroamisesta ja välinpitämättömyydestä, kenelläpä ei? Kovin tavanomaista, sillä niistä jää vain arpia, jotka haalistuvat. Rinnakkaistodellisuudessa ei moiseen suohon tarvitsisi jäädä rämpimään.
En osaa käyttää luomiskykyäni keskinkertaista paremmin, joten voisin oikeastaan antaa sen olla polttoaineena jollekulle lahjakkaammalle, joka tekisi sen tuleen tuikkaamisen puolestani. Voisin nousta tuhkasta kuin Feeniks-lintu, mielellään uudestisyntyneenä joksikin luovemmaksi olennoksi kuin tylsäksi toimistotyöntekijäksi. Tai jos tuo sisäinen luovuuteni saataisiin poltettua loppuun, minun ei ainakaan enää sen jälkeen tarvitsisi niin kovasti hakea väyliä, jossa sitä purkaa...koska se tuntuu kovin usein olevan loputonta etsimistä. Mielikuvat ja haaveet eivät koskaan vastaa ns. taiteellista lopputulosta, koska taito ja esittämisen kyky jäävät niin kauaksi haluista ja toiveista.
Mitä siis opinkaan tuosta esityksestä? Ehkä sen, että olen yhä vielä, sittenkin, tarpeeksi nuori pitämään tulisoihtuna palamista ihanteellisena - ja se on hyvä uutinen. Huono uutinen on sen sijaan se, että en voi olla niin nuori enää kovinkaan kauan, olenhan kuitenkin tarpeeksi vanha tietämään, että tämä oikea todellisuutemme ei toimi laisinkaan niin - eivätkä järkevät, aikuiset ihmiset myöskään.
lauantai 10. lokakuuta 2009
Moottoritie on kuuma
Ajoin ajokortin vasta aikuisena, saatuani ensimmäisen "oikean" työpaikkani ja säästettyäni sen verran rahaa, että sillä tuon kortin kustansi - ja myöhemmin samana vuonna autonkin.
Poden säännöllisin väliajoin huonoa omatuntoa auton käytöstä, koska työmatkat taittuisivat pyörälläkin keväästä syksyyn, ja julkinen liikenne toimii (ei tosin mainittavasti kotipaikkakunnallani, mutta pitemmillä matkoilla kyllä). En toisaalta mahda mitään sille nololle tosiseikalle, että minä pidän autolla ajamisesta ja pitkistäkin reissuista. Kortin ajaminen on kaikesta huolimatta ollut yksi järkevimpiä saavutuksiani, sillä omalla autolla pääsee paikkoihin, jonne muuten ei pääsisi - ja mikä tärkeämpää, silloin kuin itse haluaa lähteä. Esimerkiksi Metsähallituksen retkeilyreitit ja eräkämpät - ja monet muut retkeilykohteet, jotka minua kiinnostavat, ovat sen verran "tiettömien taivalten" takana, että oma kyyti on välttämättömyys.
Autolla ajamiseen liittyy myös tietynlainen vapauden tunne. Tärkeä osa sitä on juuri tuo mahdollisuus lähteä (ainakin teoriassa) minne haluaa ja milloin haluaa, mutta myös se, että autoni on linnani; minun oma maailmani, jossa kuuntelen juuri sitä musiikkia mitä haluan, ajattelen mitä haluan tai olen tyystin ajattelematta mitään, keskittyen vain olennaiseen eli siihen, minne olen menossa ja mitä edessäni tiellä ja pientareilla näkyy. Auton omistamiseen liittyy myös muunlaisia roolileikkejä; kun joudun asioimaan autohuollossa tai neuvottelemaan korjauksista, sonnustaudun nahkatakkiin. Tuskin se varsinaisesti ketään hämää, mutta itselläni on kotoisampi olo ko. ympäristössä silloin ;). Pyrin kyllä ottamaan autoasioista selvää ja opettelen koko ajan uutta, joten aivan täydellisen tyhmäksi en ole itseäni joutunut korjaamolla tuntemaan - ja asioihin perehtyminen itsessään on mukavaa, senkin luen henkilökohtaiseksi onnistumiseksi ja saavutukseksi.
Poden säännöllisin väliajoin huonoa omatuntoa auton käytöstä, koska työmatkat taittuisivat pyörälläkin keväästä syksyyn, ja julkinen liikenne toimii (ei tosin mainittavasti kotipaikkakunnallani, mutta pitemmillä matkoilla kyllä). En toisaalta mahda mitään sille nololle tosiseikalle, että minä pidän autolla ajamisesta ja pitkistäkin reissuista. Kortin ajaminen on kaikesta huolimatta ollut yksi järkevimpiä saavutuksiani, sillä omalla autolla pääsee paikkoihin, jonne muuten ei pääsisi - ja mikä tärkeämpää, silloin kuin itse haluaa lähteä. Esimerkiksi Metsähallituksen retkeilyreitit ja eräkämpät - ja monet muut retkeilykohteet, jotka minua kiinnostavat, ovat sen verran "tiettömien taivalten" takana, että oma kyyti on välttämättömyys.
Autolla ajamiseen liittyy myös tietynlainen vapauden tunne. Tärkeä osa sitä on juuri tuo mahdollisuus lähteä (ainakin teoriassa) minne haluaa ja milloin haluaa, mutta myös se, että autoni on linnani; minun oma maailmani, jossa kuuntelen juuri sitä musiikkia mitä haluan, ajattelen mitä haluan tai olen tyystin ajattelematta mitään, keskittyen vain olennaiseen eli siihen, minne olen menossa ja mitä edessäni tiellä ja pientareilla näkyy. Auton omistamiseen liittyy myös muunlaisia roolileikkejä; kun joudun asioimaan autohuollossa tai neuvottelemaan korjauksista, sonnustaudun nahkatakkiin. Tuskin se varsinaisesti ketään hämää, mutta itselläni on kotoisampi olo ko. ympäristössä silloin ;). Pyrin kyllä ottamaan autoasioista selvää ja opettelen koko ajan uutta, joten aivan täydellisen tyhmäksi en ole itseäni joutunut korjaamolla tuntemaan - ja asioihin perehtyminen itsessään on mukavaa, senkin luen henkilökohtaiseksi onnistumiseksi ja saavutukseksi.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Valta, voima ja kunnia?
Minulla on lemmikkinä kesyrottia. Veikeitä eläimiä, ja sopivat minun luonteeseeni ja elämääni paremmin kuin koira tai edes kissa. Niiden ikävin puoli on kuitenkin se, että ne ovat kovin lyhytikäisiä, joten lemmikistä luopumisen surkeus on yleensä edessä ennemmin kuin myöhemmin. Kuolema on käynyt meillä jo pari kertaa, ja kolmas kerta häämöttää jo horisontissa.
Olen siis joutunut painiskelemaan toistuvasti elämän ja kuoleman kysymyksen kanssa. "Säännöt" ovat toisaalta selkeät; eläimelle ei pidä tuottaa turhaa kärsimystä, mutta asianmukaisen hoidon antaminen on ehdottomasti omistajan vastuulla.
Rottien, kuten varmaan muidenkin pienten jyrsijöiden kohdalla, asianmukaisen hoidon antaminen on melkoista rajanvetoa. Milloin esimerkiksi kannattaa lähteä leikkauttamaan eläintä, joka voi nopean aineenvaihduntansa takia kuolla jo nukutukseen? Entäpä leikkaushaavojen parantuminen - tuoko n. 2 vuotta elävän eläimen elämään jotakin lisäarvoa, jos se saa x kuukautta lisäaikaa, joista y päivää/viikkoa kuluu haavan (tod. näk. kivuliaaseen) parantumiseen? Itse olen toiminut eläinlääkärien suosituksen mukaan joka tapauksessa. Lopullinen päätös on tietenkin ollut aina minun, ja vaikka sen päätöksen tekeminen onkin vaikeaa, en ole katunut sitä kertaakaan. Päin vastoin olen ollut tavallaan ylpeä itsestäni, koska olen pystynyt toimimaan oikein ja vastuullisesti. Ihminen itkee ja suree väistämättä, mutta pääosin itsensä vuoksi: tärkeiden/ rakkaiden asioiden menettäminen on tuskallista. Eläin ei osaa surra tai pelätä kuolemaansa, ja mitä vähemmillä kivuilla se pääsee, sen parempi.
Olen näillä surullisilla eläinlääkärireissuilla käynyt mielessäni läpi asioita ja pohtinut, mikä noissa päätöksissä on pahinta. Olen tullut siihen tulokseen, että "jumalan rooli" on minulle vaikea ja vastenmielinen. Tuntuu väärältä päättää elävän olennon elämästä ja kuolemasta, vaikka se kyseisenlaisessa tilanteessa on nimenomaan minun tehtäväni. Vaikka pyrin olemaan inhimillistämättä eläimiä liikaa, en voi myöskään välttyä tunteelta, että petän minulle rakkaan olennon luottamuksen. Lemmikille edustan huolenpitoa ja turvaa - nuokin pienet pippurisilmäni suuntaavat yleensä vieraiden läsnäollessa tai vieraassa ympäristössä kompassineulan tavoin vain ja ainoastaan minun syliini, mieluiten paidan alle piiloon. Sieltä ehkä juuri ja juuri uskaltaa tarkastella ympäristöä ja haistella vieraan tarjoamaa kättä. Sen turvan ja luottamuksen "petän", kun annan eläinlääkärin nukuttaa pienen olennon syliini. Mutta toisaalta - ja tämä on se suurin oivallus - se on kuitenkin se ainoa oikea tapa, tai ainakin vähiten väärin. Jos ja kun kuolema on väistämätön, paras paikka sen kohtaamiseen lienee tuttu ja turvallinen syli; ei rimpuilua, ei stressiä, eikä kipujakaan enää.
Olen siis joutunut painiskelemaan toistuvasti elämän ja kuoleman kysymyksen kanssa. "Säännöt" ovat toisaalta selkeät; eläimelle ei pidä tuottaa turhaa kärsimystä, mutta asianmukaisen hoidon antaminen on ehdottomasti omistajan vastuulla.
Rottien, kuten varmaan muidenkin pienten jyrsijöiden kohdalla, asianmukaisen hoidon antaminen on melkoista rajanvetoa. Milloin esimerkiksi kannattaa lähteä leikkauttamaan eläintä, joka voi nopean aineenvaihduntansa takia kuolla jo nukutukseen? Entäpä leikkaushaavojen parantuminen - tuoko n. 2 vuotta elävän eläimen elämään jotakin lisäarvoa, jos se saa x kuukautta lisäaikaa, joista y päivää/viikkoa kuluu haavan (tod. näk. kivuliaaseen) parantumiseen? Itse olen toiminut eläinlääkärien suosituksen mukaan joka tapauksessa. Lopullinen päätös on tietenkin ollut aina minun, ja vaikka sen päätöksen tekeminen onkin vaikeaa, en ole katunut sitä kertaakaan. Päin vastoin olen ollut tavallaan ylpeä itsestäni, koska olen pystynyt toimimaan oikein ja vastuullisesti. Ihminen itkee ja suree väistämättä, mutta pääosin itsensä vuoksi: tärkeiden/ rakkaiden asioiden menettäminen on tuskallista. Eläin ei osaa surra tai pelätä kuolemaansa, ja mitä vähemmillä kivuilla se pääsee, sen parempi.
Olen näillä surullisilla eläinlääkärireissuilla käynyt mielessäni läpi asioita ja pohtinut, mikä noissa päätöksissä on pahinta. Olen tullut siihen tulokseen, että "jumalan rooli" on minulle vaikea ja vastenmielinen. Tuntuu väärältä päättää elävän olennon elämästä ja kuolemasta, vaikka se kyseisenlaisessa tilanteessa on nimenomaan minun tehtäväni. Vaikka pyrin olemaan inhimillistämättä eläimiä liikaa, en voi myöskään välttyä tunteelta, että petän minulle rakkaan olennon luottamuksen. Lemmikille edustan huolenpitoa ja turvaa - nuokin pienet pippurisilmäni suuntaavat yleensä vieraiden läsnäollessa tai vieraassa ympäristössä kompassineulan tavoin vain ja ainoastaan minun syliini, mieluiten paidan alle piiloon. Sieltä ehkä juuri ja juuri uskaltaa tarkastella ympäristöä ja haistella vieraan tarjoamaa kättä. Sen turvan ja luottamuksen "petän", kun annan eläinlääkärin nukuttaa pienen olennon syliini. Mutta toisaalta - ja tämä on se suurin oivallus - se on kuitenkin se ainoa oikea tapa, tai ainakin vähiten väärin. Jos ja kun kuolema on väistämätön, paras paikka sen kohtaamiseen lienee tuttu ja turvallinen syli; ei rimpuilua, ei stressiä, eikä kipujakaan enää.
lauantai 3. lokakuuta 2009
Mystiset Herra Mirandokset, osa 2
Mutta miten pojista kasvaa miehiä, ja millaisia miehiä? Kun palaan ajassa taaksepäin tarpeeksi kauan, pääsen siihen, että aluksi lapset ovat lapsia. "Pojat ovat poikia" (ja "tytöt ovat tyttöjä"kö? - sitä vastinetta vain harvemmin käytetään) -lässytystä en oikein siedä. Onhan siitä tutkimus poikineen (no pun intended :D) tehty, kuinka poikien ja tyttöjen kiinnostuksenkohteet, leikit ja sosiaaliset tavat eroavat toisistaan, enkä kiellä faktoja - mutta silti tuon hokeman saisi heittää menemään. Muistan tarha-ajoista lähinnä aamupäivien ohjatut leikkituokiot ja sen lisäksi ne ulkoleikit, joissa olivat mukana kaikki yhdessä, tytöt ja pojat - ja ihan omavalintaisesti. Itse olen pitänyt lapsena ihan yhtä lailla autoilla ja nukeilla leikkimisestä, ja kaikenlaisesta "sukupuolineutraalista" tekemisestä siinä välissä. Ala-asteelta muistan toki vastakkainasettelun väittelyissä ym., ja esipuberteetin ensimmäiset oireet (ne kiusaamiset, kuka tykkää kenestä...) mutta ainakin omalla luokallani myös yhteen hiileen puhaltamisen ja välituntien pelit ja leikit. Kyllä me osasimme olla sekaporukoissa, olimme kavereita ja pidimme samoista leikeistäkin.
Yläaste. Murrosikä. Need I say more? Ehkä kuitenkin pitää, tämä kun on hiljaisen tarkkailijan pohdintaa ja ajatussolmujen availua, eikä sen toistoa, minkä kaikki jo tietävät. (Ehkä?) Yläasteikäisistä pojista muistuu mieleen "tyyppejä". Hiljaisia poikia, jotka menestyivät koulussa paremmin kuin olisi ollut "suotavaa". Hiljaisia poikia, jotka eivät menestyneet. Joku näistä hiljaisista oli se, jota kiusattiin, muut säästyivät joko seiniin sulautumisen tai "hätätilanteessa" esiinnousevan neuvokkuutensa turvin. Muutama reipas urheilijanuorukainen. Vihainen häirikkö, jolla oli kotiasiat rempallaan - se poika, jota ei tavallisessa lähiökoulussa saatu ruotuun ja joka lopuksi katosi tarkkikselle. Koheltava häirikkö - ei mikään "paha poika", mutta aina se joutui kommelluksiin ja vaikeuksiin, joskus ihan syyttään ja joskus siksi, kun ei tajunnut ajoissa lopettaa. Oli suosittuja poikia, sosiaalisesti lahjakkaita poikia, vauhdikkaita poikia, äänekkäitä, rauhallisia, idearikkaita, älykkäitä, hauskanpitäjiä - kaikkia noita poikia, joiden keskinäisen "arvojärjestyksen" syitä poikajoukoissa en tarkasti erottanut enkä tänä päivänäkään vielä itseasiassa tiedä. Jonkinlainen arvojärjestys kyllä oli olemassa, koska joskus sakissa oli pikku kähinöitä - joitakin poikia ns. palauteltiin paikalleen sekä fyysisesti että sanallisesti, ei kuitenkaan varsinaisella pahasuopuudella; muutamaa poikaa en kuullut/nähnyt muiden poikien tölvivän koskaan.
Millaisia miehiä näistä kaikista pojista sitten tuli? En valitettavasti tiedä, mutta toivon, että tuosta suuresta joukosta poikia, jotka saivat porukassakin olla jotakuinkin omia itsejään ja seurata mielenkiinnon kohteitaan/haaveitaan, tuli tasapainoisia aikuisia miehiä, joiden elämään mahtuu niin tunnetta kuin tekemistäkin. Koheltaja ehkä sai aikuistuessaan lisää järkeä ja pärjää myös ihan hyvin. Kiusatun kohtalon pelkään olevan vaikeampi - terapiaako, vai täydellistä syrjäytymistä? Ja entäs häirikkö - menikö elämä poskelleen vai kestikö paha vaihe vain nuo kasvamisen vaikeat vuodet?
He ovat kuitenkin yksilöitä kaikki tyyni, ja saatan olla aivan väärässä oletuksineni. En pysty edes yhdistelemään tämänhetkisiä miespuolisia ystäviäni ja tuttaviani mihinkään noista "tyypeistä", koska en tiedä heidän henkilöhistoriastaan tarpeeksi. Pitäisi varmaan joskus kysyä heiltä, millaisia he olivatkaan yläasteella. Hiljaisesta älykköpojasta onkin saattanut kuoriutua sosiaalinen kyky, ja häiriköstä töissäkäyvä perheenisä :).
Yläaste. Murrosikä. Need I say more? Ehkä kuitenkin pitää, tämä kun on hiljaisen tarkkailijan pohdintaa ja ajatussolmujen availua, eikä sen toistoa, minkä kaikki jo tietävät. (Ehkä?) Yläasteikäisistä pojista muistuu mieleen "tyyppejä". Hiljaisia poikia, jotka menestyivät koulussa paremmin kuin olisi ollut "suotavaa". Hiljaisia poikia, jotka eivät menestyneet. Joku näistä hiljaisista oli se, jota kiusattiin, muut säästyivät joko seiniin sulautumisen tai "hätätilanteessa" esiinnousevan neuvokkuutensa turvin. Muutama reipas urheilijanuorukainen. Vihainen häirikkö, jolla oli kotiasiat rempallaan - se poika, jota ei tavallisessa lähiökoulussa saatu ruotuun ja joka lopuksi katosi tarkkikselle. Koheltava häirikkö - ei mikään "paha poika", mutta aina se joutui kommelluksiin ja vaikeuksiin, joskus ihan syyttään ja joskus siksi, kun ei tajunnut ajoissa lopettaa. Oli suosittuja poikia, sosiaalisesti lahjakkaita poikia, vauhdikkaita poikia, äänekkäitä, rauhallisia, idearikkaita, älykkäitä, hauskanpitäjiä - kaikkia noita poikia, joiden keskinäisen "arvojärjestyksen" syitä poikajoukoissa en tarkasti erottanut enkä tänä päivänäkään vielä itseasiassa tiedä. Jonkinlainen arvojärjestys kyllä oli olemassa, koska joskus sakissa oli pikku kähinöitä - joitakin poikia ns. palauteltiin paikalleen sekä fyysisesti että sanallisesti, ei kuitenkaan varsinaisella pahasuopuudella; muutamaa poikaa en kuullut/nähnyt muiden poikien tölvivän koskaan.
Millaisia miehiä näistä kaikista pojista sitten tuli? En valitettavasti tiedä, mutta toivon, että tuosta suuresta joukosta poikia, jotka saivat porukassakin olla jotakuinkin omia itsejään ja seurata mielenkiinnon kohteitaan/haaveitaan, tuli tasapainoisia aikuisia miehiä, joiden elämään mahtuu niin tunnetta kuin tekemistäkin. Koheltaja ehkä sai aikuistuessaan lisää järkeä ja pärjää myös ihan hyvin. Kiusatun kohtalon pelkään olevan vaikeampi - terapiaako, vai täydellistä syrjäytymistä? Ja entäs häirikkö - menikö elämä poskelleen vai kestikö paha vaihe vain nuo kasvamisen vaikeat vuodet?
He ovat kuitenkin yksilöitä kaikki tyyni, ja saatan olla aivan väärässä oletuksineni. En pysty edes yhdistelemään tämänhetkisiä miespuolisia ystäviäni ja tuttaviani mihinkään noista "tyypeistä", koska en tiedä heidän henkilöhistoriastaan tarpeeksi. Pitäisi varmaan joskus kysyä heiltä, millaisia he olivatkaan yläasteella. Hiljaisesta älykköpojasta onkin saattanut kuoriutua sosiaalinen kyky, ja häiriköstä töissäkäyvä perheenisä :).
Mystiset Herra Mirandokset
Olen taas kuunnelut Hectoria lauantaipäiväni nautinnoksi. Kuinka ollakaan, ajatus karkasi pohtimaan mieheyttä - kuvia miehenä olemisesta kun noissa Hectorin lauluissa vilisee, jos vain tarkkaan kuuntelee.
Minähän en tiedä miehenä olemisesta juuri mitään. Olen tavannut, kuullut ja nähnyt kyllä useita, ja tunnenkin joitakin ;). Mutta roolini on ollut ja on, ymmärrettävistä syistä, tarkkailijan rooli.
Mieheyttä ihmetellessäni suuret oivallukset tuntuvat lipeävän käsistä, vaikka ne ärsyttävästi vilkkuvatkin jossakin ajatuskenttäni laitamilla. Mitä tiukempaa otetta yritän niistä saada, sitä varmemmin ne loittonevat. Yleisten suuntaviivojen sijaan muistelen tuntemieni miespuolisten henkilöiden tapoja, ajatuksia ja olemuksia, enkä osaa niputtaa heitä yhteen ollenkaan. Vaikka niinhän se on, sukupuolesta riippumatta olemme yksilöitä, miehet ja naiset yhtä lailla. Tärkeä opetus sekin.
Takaisin alkuun siis. Kokonaiskuvaa on vaikea luoda, mutta osasia voinee tarkastella siitä huolimatta. Miehenä olemisen mielikuvissa minua miellyttää herkkä mieheys - koska sen olen nähnyt ja oppinut erottamaan vasta aikuisena. Vapauttava havainto alun alkaen naiivina teinityttönä miesten mysteereihin törmänneelle naiselle: miehilläkin on heikkoja kohtia, he tuntevat syvästi ja kokevat epävarmuutta. Se on helpottavaa ja ihailtavaa. Se saa minut tuntemaan, että olemme sittenkin kaikki samassa veneessä. Todellisuudessa, omassa elämässäni en silti ymmärrä miehiä kovin hyvin. Epäilen, että vaikka jaammekin ihmisinä samankaltaisia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, ilmaisemme sisintämme eri tavalla, ja siitä sitten nousevat nuo sukupuolijaottelut, kuitenkin. Jotkut miehet osaavat pukea mieheytensä sanoiksi siten, että minäkin (luullakseni?) ymmärrän, mutta onhan se silti vähän turhan kapea ikkuna miehisyyteen. Arvostaisin kovasti syvällisiä keskusteluja mieheydestä miesten kanssa, mutta ihan äkkiseltään ei tule mieleeni, missä sellaista keskustelua käytäisiin. Puhuvatko miehet mieheydestään kaveriporukoissa (kuulemani mukaan eivät, mutta pakko silti kysyä!)? Entä parisuhteissaan? Naispuolisille ystäville, vaimoille tai tyttöystäville (tästäkään kun minulla ei ole kokemusta)? Miesseminaareissa? Olen loppujen lopuksi idealisti, ja kaipaisin henkisesti tasaveroista, silmästä silmään -suhtautumista - ei välttämättä mieheltä naiselle/naiselta miehelle, vaan ihmiseltä ihmiselle.
Ei sillä, en minä "äijämeininkiäkään" soimaa, silloin kuin se pysyy hauskana ja rentona menona (olen ollut näissäkin läsnä, yhtenä "jätkistä" jos suinkin mahdollista; sopeutumiskykyni on yleensä hyvä, mutta enhän voi mitenkään varmistaa, onko miesten käytös sittenkin erilaista, jos paikalla ei olisi ainuttakaan naispuolista). Kaikkea ei kai tarvitsekaan analysoida puhki, ja olettaisin, että "äijämeininkiä" tarvitsevat silloin tällöin kaikki, sekä miehet että naiset. Jos pitää television katselusta, urheilusta, ystävien kanssa hengailusta, oluen juomisesta, ei-niin-vakavasta keskustelusta, sanallisista heitoista ja nokittelusta sekä leikkipainista, kyseessä lienevät yksilölliset mieltymykset eivätkä sukupuolen määräämät asiat.
Miehisyyden pahinta puolta - jos se nyt edes on sitä, pikemminkin ehkä pelkkää adrenaliinia ja testosteronihuurua? - olen valitettavasti ollut todistamassa pari kertaa. Lievimmässä muodossa uhoamista, ikävimmässä nyrkkitappelua. Sitä, että hakataan tosissaan. Sanon suoraan, että se on inhottavaa, ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi nuo tilanteet, joissa olen ollut, ovat lauenneet tai keskeytyneet ennenkuin ovat revenneet kokonaan, mutta ihmiselle, joka on lapsesta lähtien kasvatettu kunnioittamaan väkivallattomuutta, nuokin "kohtaukset elämästä" ovat riittäneet luomaan aivan omakohtaisen vastenmielisyyden väkivaltaa kohtaan. Se ääni, joka syntyy, kun ihmiset luut rusahtavat nyrkin tai potkun osumakohdassa, aiheuttaa lähes fyysistä pahoinvointia. Totta, myös naiset ja tytöt ovat väkivaltaisia (=standard disclaimer), mutta nämä näkemäni suorat (ja raa'at) ihokontaktit ovat olleet ihan miestenvälisiä. Kertooko se sitten jotain miehistä vai yksilöistä, sitä voi toki miettiä myös.
Elämässäni on ollut melko vähän miehisiä esikuvia - oikeastaan vain oma isä tulee mieleen, sillä minulla ei ole veljiä, ja muita sukulaisiakin - harvoin tavattuja - vain vähän. Siksi kai mieheys kiinnostaa ja on mysteeri minulle. Nuoruus- ja aikuisiän kokemukset eivät ole valaistusta tuoneet, lähinnä vain sekoittaneet pakkaa entisestään - osin kyllä myönteiseen suuntaan, nimenomaan esimerkiksi tuossa herkkyysasiassa. Tutkimukset siis jatkuvat.
Minähän en tiedä miehenä olemisesta juuri mitään. Olen tavannut, kuullut ja nähnyt kyllä useita, ja tunnenkin joitakin ;). Mutta roolini on ollut ja on, ymmärrettävistä syistä, tarkkailijan rooli.
Mieheyttä ihmetellessäni suuret oivallukset tuntuvat lipeävän käsistä, vaikka ne ärsyttävästi vilkkuvatkin jossakin ajatuskenttäni laitamilla. Mitä tiukempaa otetta yritän niistä saada, sitä varmemmin ne loittonevat. Yleisten suuntaviivojen sijaan muistelen tuntemieni miespuolisten henkilöiden tapoja, ajatuksia ja olemuksia, enkä osaa niputtaa heitä yhteen ollenkaan. Vaikka niinhän se on, sukupuolesta riippumatta olemme yksilöitä, miehet ja naiset yhtä lailla. Tärkeä opetus sekin.
Takaisin alkuun siis. Kokonaiskuvaa on vaikea luoda, mutta osasia voinee tarkastella siitä huolimatta. Miehenä olemisen mielikuvissa minua miellyttää herkkä mieheys - koska sen olen nähnyt ja oppinut erottamaan vasta aikuisena. Vapauttava havainto alun alkaen naiivina teinityttönä miesten mysteereihin törmänneelle naiselle: miehilläkin on heikkoja kohtia, he tuntevat syvästi ja kokevat epävarmuutta. Se on helpottavaa ja ihailtavaa. Se saa minut tuntemaan, että olemme sittenkin kaikki samassa veneessä. Todellisuudessa, omassa elämässäni en silti ymmärrä miehiä kovin hyvin. Epäilen, että vaikka jaammekin ihmisinä samankaltaisia tunteita, ajatuksia ja kokemuksia, ilmaisemme sisintämme eri tavalla, ja siitä sitten nousevat nuo sukupuolijaottelut, kuitenkin. Jotkut miehet osaavat pukea mieheytensä sanoiksi siten, että minäkin (luullakseni?) ymmärrän, mutta onhan se silti vähän turhan kapea ikkuna miehisyyteen. Arvostaisin kovasti syvällisiä keskusteluja mieheydestä miesten kanssa, mutta ihan äkkiseltään ei tule mieleeni, missä sellaista keskustelua käytäisiin. Puhuvatko miehet mieheydestään kaveriporukoissa (kuulemani mukaan eivät, mutta pakko silti kysyä!)? Entä parisuhteissaan? Naispuolisille ystäville, vaimoille tai tyttöystäville (tästäkään kun minulla ei ole kokemusta)? Miesseminaareissa? Olen loppujen lopuksi idealisti, ja kaipaisin henkisesti tasaveroista, silmästä silmään -suhtautumista - ei välttämättä mieheltä naiselle/naiselta miehelle, vaan ihmiseltä ihmiselle.
Ei sillä, en minä "äijämeininkiäkään" soimaa, silloin kuin se pysyy hauskana ja rentona menona (olen ollut näissäkin läsnä, yhtenä "jätkistä" jos suinkin mahdollista; sopeutumiskykyni on yleensä hyvä, mutta enhän voi mitenkään varmistaa, onko miesten käytös sittenkin erilaista, jos paikalla ei olisi ainuttakaan naispuolista). Kaikkea ei kai tarvitsekaan analysoida puhki, ja olettaisin, että "äijämeininkiä" tarvitsevat silloin tällöin kaikki, sekä miehet että naiset. Jos pitää television katselusta, urheilusta, ystävien kanssa hengailusta, oluen juomisesta, ei-niin-vakavasta keskustelusta, sanallisista heitoista ja nokittelusta sekä leikkipainista, kyseessä lienevät yksilölliset mieltymykset eivätkä sukupuolen määräämät asiat.
Miehisyyden pahinta puolta - jos se nyt edes on sitä, pikemminkin ehkä pelkkää adrenaliinia ja testosteronihuurua? - olen valitettavasti ollut todistamassa pari kertaa. Lievimmässä muodossa uhoamista, ikävimmässä nyrkkitappelua. Sitä, että hakataan tosissaan. Sanon suoraan, että se on inhottavaa, ahdistavaa ja pelottavaa. Onneksi nuo tilanteet, joissa olen ollut, ovat lauenneet tai keskeytyneet ennenkuin ovat revenneet kokonaan, mutta ihmiselle, joka on lapsesta lähtien kasvatettu kunnioittamaan väkivallattomuutta, nuokin "kohtaukset elämästä" ovat riittäneet luomaan aivan omakohtaisen vastenmielisyyden väkivaltaa kohtaan. Se ääni, joka syntyy, kun ihmiset luut rusahtavat nyrkin tai potkun osumakohdassa, aiheuttaa lähes fyysistä pahoinvointia. Totta, myös naiset ja tytöt ovat väkivaltaisia (=standard disclaimer), mutta nämä näkemäni suorat (ja raa'at) ihokontaktit ovat olleet ihan miestenvälisiä. Kertooko se sitten jotain miehistä vai yksilöistä, sitä voi toki miettiä myös.
Elämässäni on ollut melko vähän miehisiä esikuvia - oikeastaan vain oma isä tulee mieleen, sillä minulla ei ole veljiä, ja muita sukulaisiakin - harvoin tavattuja - vain vähän. Siksi kai mieheys kiinnostaa ja on mysteeri minulle. Nuoruus- ja aikuisiän kokemukset eivät ole valaistusta tuoneet, lähinnä vain sekoittaneet pakkaa entisestään - osin kyllä myönteiseen suuntaan, nimenomaan esimerkiksi tuossa herkkyysasiassa. Tutkimukset siis jatkuvat.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)