Saatuani tietokoneelleni ilmaisen musiikkipalvelun olen tehnyt loistavia löytöjä ja ennen kaikkea löytänyt uudelleen vanhoja suosikkeja. Viimeisin soittolistani koostuu upeista naisista: Billie Holiday, Ella Fitzgerald ja Lena Horne.
Jazzia on niin monenlaista, että mainitsen yleensä varsin varovasti, että suosin kyseistä musiikkilajia. En minä ihan kaikesta jazzista pidä - ja kuten jo PoriJazzin esiintyjistä on vuosikaudet voinut päätellä, jazz on nykyään varsin laaja käsite. (Eikä tämä ole kuin erittäin lievää virnuilua, sillä olen monivuotinen Porissa kävijä ja nautin tapahtumasta - tulkittiin sitten esiintyjät jazz -artisteiksi tai ei. Hyvä musiikki on elämän suola, oli tyylilaji mikä tahansa.) Mutta oli miten oli - noita edellämainituja klassisia naisia arvostan todella. Jazz on parhaimmillaan silloin, kun sinällään yksinkertaisesta asiasta saa monimuotoisen ja ainutkertaisen elämyksen.
Kuuntelin siis pari viikonloppua putkeen lähinnä vain jazzia kotona ollessani. Siitä siirryin melko sulavasti pohtimaan 1920-lukua, joka sattuu olemaan eräs ns. lempiaikakausistani. Koska olen musiikin lisäksi hemmotellut itseäni chick litillä viikonloppuisin (sopivan aivotonta vapaapäiville?), tulin sitten tutkineeksi, löytyisikö 1920-luvulle sijoitettuja rakkausromaaneja mistään. Heikolta näytti - parhaan ajankuvan olen saanut Dorothy L. Sayersin dekkareista, ja vaikka niihinkin eräs rakkaustarina punoutuu, aivan puhdasta romanttista viihdettä tuohon aikakauteen liittyen en löytänyt. No, muistin sittemmin Berta Ruckin, Sigrid Boon ja Hilja Valtosen, mutta etsintä jatkuu yhä. Koska noita esimerkkejä on, en voi väittää (kuten aluksi aioin...), että kyseisenlaisia kirjoja ei ole - mutta jäin silti ihmettelemään, miksi 1920-luku on nykyisten romanttisen tyylilajin kirjoittajien osalta jätetty niin vähälle. Liian iloinen aikakausiko? Ei sen kyllä pitäisi romantiikkaa estää - luulisi, että lyhyistä hameista, lyhyistä (naisten) hiusmalleista ja pitkistä helmistä löytyisi paljonkin aineksia romanttisiin törmäilyihin. Sellaista lukisin ainakin minä mielelläni - humoristista "sukupuolten sotaa", hienostuneita drinkkejä ja sitä jazzia tietenkin!
torstai 26. marraskuuta 2009
tiistai 24. marraskuuta 2009
Kuolleet ja kadonneet
Minulla on eräs - paremman sanan puutteessa - mielenkiinnon kohde, johon palaan aika ajoin. Omituinen, ehkä hieman salainenkin "pahe" siis, vaikka en kyllä koe itse asiassa olevan varsinaisesti mitään väärää tai pahaa. Tavallaan se liittyy tapaani nettisurffailla ja klikkailla aina vain uusia ja uusia linkkejä, kunnes olen unohtanut alkuperäisen tiedonhaun syyn ja kohteen. Ilmiö lienee tuttu kaikille wikipedian käyttäjille.
Mielenkiintoni kohde on siis niin kutsutut John ja Jane Doet. Yhdysvalloissa on useampiakin sivustoja, joissa sekä etsitään kadonneita henkilöitä että yritetään tunnistaa nimettömiä vainajia, mutta itse selailen satunnaisesti lähinnä Doe Networkia (http://www.doenetwork.org/). Jos jokin tapaus kiinnostaa enemmän, haen lisätietoja googlella. (Ja varoituksen sanana: jos menette tuota sivustoa selailemaan, tuntemattomien vainajien osiossa on kaikkien kuolleista tehtyjen piirustusten, kipsivalosten ja savipäiden seassa satunnaisesti myös kuolleista otettuja valokuvia. Ei siis välttämättä sovi herkille mielille.)
Päädyin tuolle sivustolle ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. Elämässäni oli menossa vähän vaikeampi jakso, ja jos en väärin muista, oli syksy ja yhtä pimeää kuin nytkin. Kulutin aikaani netissä, koska en jaksanut liikuskella ulkona ja mieltäni painavat asiat olivat sen verran raskaita kantaa, että oikein hakemalla hain muuta ajateltavaa. Synkän mielialani takia taisin päätyä tavallista useammin lueskelemaan yliluonnollisista mysteereistä, ratkaisemattomista rikoksista ja murhista, joten on aika ymmärrettävää, että tuonnekin eksyin.
Olen kerran ja toisenkin pohtinut tuon sivuston vetovoimaa, sen "viehätystä" - koska toisaalta tuntuu, että käsillä on lähestulkoon moraalinenkin ongelma. Minä, joka asun aivan täysin väärällä puolella Atlanttiakin voidakseni avustaa noiden kuolleiden ja kadonneiden nimeämistä tai yhdistämistä läheisiinsä, en voi vedota varsinaisesti mihinkään hyvään tarkoitukseenkaan. Lähtökohta, jonka vuoksi sivustolle päädyin, oli kyllä hivenen epänormaali; näen nykyään asian siten, että omassa synkeässä mielentilassa synkkien asioiden "metsästäminen" oli jonkinlainen tapa testata omaa kestävyyttä. "Jep, pystyn katselemaan kuolleiden kuvia netistä, eikä se tunnu juuri miltään. Olen 'kova jätkä'. Jos en hätkähdä tästä, en hätkähdä mistään muustakaan, joten omat surut ja synkkyyskään eivät ehkä loppujen lopuksi merkitse mitään." Oliko tuolloin, tai onko nyt, kyseessä siis jokin erityisen makaaberi sosiaalipornon muoto? Jos vastaus on yksiselitteisesti kyllä, en ehkä syytä epäillä, että minulla on ns. päässä vikaa.
Onneksi asiat eivät ole juuri koskaan niin yksiselitteisiä. On totta, että minusta ei ole noille vainajille tai heidän läheisilleen mitään apua, mutta sivusto saa kyllä pohtimaan monenlaisia asioita ihmiselämästä. Olen palannut selailemaan tapauksia aika ajoin, vaikka elämässäni on meneillään huomattavasti valoisampi jakso, joten sivusto tarjoaa muutakin miettimistä kuin pelkän elämän synkkyyden ja turtumuksen. Minusta jo ensinnäkin noiden kadonneiden/tuntemattomien vainajien määrä on häkellyttävän suuri. Kuinka niin moni ihminen voi hävitä jäljettömiin tai kadota kokonaan? Sillä tosiasialla on jatkuvasti vaikeuksia mahtua minun järkeeni. Mutta ilmeisesti voi, eikä se ehkä ole aivan niin kummallista, kun asiaa tarkemmin ajattelee Nuo luettelot kattavat tapauksia jo yli sadan vuoden ajalta - ja Yhdysvallat on suuri maa, samoin Pohjois-Amerikka on suuri manner, joten mahtuuhan sinne väkeä ja myös paljon noita surullisia, salaperäisiä ihmiskohtaloita. Asiaa voi ehkä ajatella myös siltä kannalta, että nuo ihmiset "ansaitsevat" sen, että joku ajattelee heitä ja pohtii heidän kohtaloaan, edes joskus. Eikä aiempi uhmakas kuvitelmani siitä, että heidän kohtalonsa ei "tunnu miltään", edes pidä paikkaansa. Kun selailen ratkaistuja tapauksia, ilahdun ja tulen surulliseksi tai vähintään mietteliääksi vuorotellen - kadonneet henkilöt löytyvät välillä myös hengissä, tai vainaja on saanut nimen sekä omaiset tiedon hänen kohtalostaan, mikä on jollakin tavalla kuitenkin helpottava tieto, jopa ulkopuoliselle. Kuolleiden kohdalla toivoa onnellisesta ratkaisusta ei enää ole, joten se on surullista, mutta nimetöntä vainajaa eivät omaiset tai ystävät voi edes surra, ja sivustakatsojankin on vaikea rauhoittua yksinomaan sen tosiasian ääreen, että joku on kuollut. Ihmisen elämän päättymistä ei ole sinetöity, koska ilmassa on tuo selittämätön jännitysmomentti ja mysteeri, joka vaatii ratkaisua: Kuka tuo vainaja on.
Mielenkiintoni kohde on siis niin kutsutut John ja Jane Doet. Yhdysvalloissa on useampiakin sivustoja, joissa sekä etsitään kadonneita henkilöitä että yritetään tunnistaa nimettömiä vainajia, mutta itse selailen satunnaisesti lähinnä Doe Networkia (http://www.doenetwork.org/). Jos jokin tapaus kiinnostaa enemmän, haen lisätietoja googlella. (Ja varoituksen sanana: jos menette tuota sivustoa selailemaan, tuntemattomien vainajien osiossa on kaikkien kuolleista tehtyjen piirustusten, kipsivalosten ja savipäiden seassa satunnaisesti myös kuolleista otettuja valokuvia. Ei siis välttämättä sovi herkille mielille.)
Päädyin tuolle sivustolle ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. Elämässäni oli menossa vähän vaikeampi jakso, ja jos en väärin muista, oli syksy ja yhtä pimeää kuin nytkin. Kulutin aikaani netissä, koska en jaksanut liikuskella ulkona ja mieltäni painavat asiat olivat sen verran raskaita kantaa, että oikein hakemalla hain muuta ajateltavaa. Synkän mielialani takia taisin päätyä tavallista useammin lueskelemaan yliluonnollisista mysteereistä, ratkaisemattomista rikoksista ja murhista, joten on aika ymmärrettävää, että tuonnekin eksyin.
Olen kerran ja toisenkin pohtinut tuon sivuston vetovoimaa, sen "viehätystä" - koska toisaalta tuntuu, että käsillä on lähestulkoon moraalinenkin ongelma. Minä, joka asun aivan täysin väärällä puolella Atlanttiakin voidakseni avustaa noiden kuolleiden ja kadonneiden nimeämistä tai yhdistämistä läheisiinsä, en voi vedota varsinaisesti mihinkään hyvään tarkoitukseenkaan. Lähtökohta, jonka vuoksi sivustolle päädyin, oli kyllä hivenen epänormaali; näen nykyään asian siten, että omassa synkeässä mielentilassa synkkien asioiden "metsästäminen" oli jonkinlainen tapa testata omaa kestävyyttä. "Jep, pystyn katselemaan kuolleiden kuvia netistä, eikä se tunnu juuri miltään. Olen 'kova jätkä'. Jos en hätkähdä tästä, en hätkähdä mistään muustakaan, joten omat surut ja synkkyyskään eivät ehkä loppujen lopuksi merkitse mitään." Oliko tuolloin, tai onko nyt, kyseessä siis jokin erityisen makaaberi sosiaalipornon muoto? Jos vastaus on yksiselitteisesti kyllä, en ehkä syytä epäillä, että minulla on ns. päässä vikaa.
Onneksi asiat eivät ole juuri koskaan niin yksiselitteisiä. On totta, että minusta ei ole noille vainajille tai heidän läheisilleen mitään apua, mutta sivusto saa kyllä pohtimaan monenlaisia asioita ihmiselämästä. Olen palannut selailemaan tapauksia aika ajoin, vaikka elämässäni on meneillään huomattavasti valoisampi jakso, joten sivusto tarjoaa muutakin miettimistä kuin pelkän elämän synkkyyden ja turtumuksen. Minusta jo ensinnäkin noiden kadonneiden/tuntemattomien vainajien määrä on häkellyttävän suuri. Kuinka niin moni ihminen voi hävitä jäljettömiin tai kadota kokonaan? Sillä tosiasialla on jatkuvasti vaikeuksia mahtua minun järkeeni. Mutta ilmeisesti voi, eikä se ehkä ole aivan niin kummallista, kun asiaa tarkemmin ajattelee Nuo luettelot kattavat tapauksia jo yli sadan vuoden ajalta - ja Yhdysvallat on suuri maa, samoin Pohjois-Amerikka on suuri manner, joten mahtuuhan sinne väkeä ja myös paljon noita surullisia, salaperäisiä ihmiskohtaloita. Asiaa voi ehkä ajatella myös siltä kannalta, että nuo ihmiset "ansaitsevat" sen, että joku ajattelee heitä ja pohtii heidän kohtaloaan, edes joskus. Eikä aiempi uhmakas kuvitelmani siitä, että heidän kohtalonsa ei "tunnu miltään", edes pidä paikkaansa. Kun selailen ratkaistuja tapauksia, ilahdun ja tulen surulliseksi tai vähintään mietteliääksi vuorotellen - kadonneet henkilöt löytyvät välillä myös hengissä, tai vainaja on saanut nimen sekä omaiset tiedon hänen kohtalostaan, mikä on jollakin tavalla kuitenkin helpottava tieto, jopa ulkopuoliselle. Kuolleiden kohdalla toivoa onnellisesta ratkaisusta ei enää ole, joten se on surullista, mutta nimetöntä vainajaa eivät omaiset tai ystävät voi edes surra, ja sivustakatsojankin on vaikea rauhoittua yksinomaan sen tosiasian ääreen, että joku on kuollut. Ihmisen elämän päättymistä ei ole sinetöity, koska ilmassa on tuo selittämätön jännitysmomentti ja mysteeri, joka vaatii ratkaisua: Kuka tuo vainaja on.
perjantai 13. marraskuuta 2009
Suuren urheilujuhlan tuntua
Kävin hakemassa sikainfluenssarokotteen. (Kuulun riskiryhmään, mikäli joku ihmettelee, miten tuota nykyään niin kovin haluttua tavaraa onnistuin saamaan.) Noin 60 ihmisen jonottaessa jo ennen ovien aukaisua aamutuimaan terveyskeskukseen, muodostaessa jonoa sulavasti myös sisäänpäästyään vuorolappukoneelle ja vihdoin viimein parinsadan ihmisen joukon täyttäessä odotustilat (uusien tulijoiden saapuessa tasaisena virtana), ilmassa oli mielenkiintoinen kansantapahtuman vire. Tunnelma oli suorastaan leppoisa. Tulin miettineeksi, voisiko tilanteesta vetää joitakin johtopäätöksiä "suomalaisesta kansanluonteesta". Ehkäpä ei, mutta muutama keskustelunpätkä jäi mieleen:
Suomalaista kohteliaisuutta:
"Istukaa te vain tähän."
"Ei, ei, istu sä vaan. Istumista varten nää jakkarat täällä on."
Hermostunut, heti-mulle-kaikki -suomalainen:
"Tää on ihan älytöntä! Ei tässä oo mitään sääntöjä, aattele, mulla on [sairaus], mun lapsella on [toinen sairaus], mut se ei saa rokotetta - ja mä kuulin että siellä (=toinen paikkakunta) oli saanut! Epäreilua [...] ...minä... [...] ...mun lapsi... [...] ....minä..."
Peruspessimisti-besserwisser -suomalainen:
"Miks tää homma aloitettiin vasta nyt, tää ois pitänyt tehdä jo kaks kuukautta sitten... Eihän tästä nyt enää mitään hyötyäkään oo, kun se vaikutuskin alkaa vasta kahden viikon kuluttua. Mahtaako kannattaa koko rokotusta ottaa edes." (henkilö istuu kyllä tiukasti odottamassa vuoroaan)
"No, täähän johtuu siitä, että rokotetta ei tullut maahan aiemmin."
"Mut olis sitä kuitenkin saanut jotenkin."
"Sitä kai alettiin kehittämäänkin aika myöhään..."
"No mut olis sitä varmaan silti..."
Viimeisin keskustelu alkoi jo kiristää hermoja. Jos ei voi (halua?) ymmärtää, niin ilmeisesti sitten ei vain voi. Tämä on eräs syy siihen, miksi melkein jätin itse väliin koko show'n. En muutenkaan pidä suurissa ihmislaumoissa oleskelusta, joten kuvitelmissani pahin skenaario (suoranaisen vuoronumeroista tappelun, kyynärpäätaktiikan ja mellakan jälkeen) oli jäädä jumiin kiukkuisten, valittavien, ruikuttavien ja epäkohteliaiden ihmisten keskelle. Onneksi heitä oli läsnä vain muutama.
Kun sain tietää, että olen oikeutettu rokotteeseen, olin aluksi menossa hakemaan sitä mielelläni. Ajattelin sen olevan vähän kuin velvollisuus; jos vältyn sairastumiselta, voin suorittaa velvollisuuttani töissä ja ehkä myös mahdollisuus siihen, että tartutan muita, pienenee (vaikka taudinaiheuttaja kulkeekin myös immuniteettisuojan saaneen ihmisen käsissä ym.). Eikä tietenkään rajun influenssan sairastaminen ole henkilökohtaisella tasollakaan mukavaa. Mutta sitten tuli tietoja kuolemantapauksista, massiivijonotuksista, tappeluista jonossa - ja aloin yhtäkkiä inhota koko ajatusta sekä hermostua ilmassa leijuvaan hysterian lietsomiseen ja/tai levittämiseen, pitäkää tunkkinne -tyyliin: Jos se kerran on suurelle kansanosalle niin tärkeä asia, menkää ja hakekaa rokotteenne, minä en mene jonottamaan ja kenenkään "paikkaa viemään". Tuskin sentään kuolisin ilman sitä, olin sitten riskiryhmäläinen tai en.
Jaakopinpainia kesti n. viikon. Kerran kävin kääntymässä aiemmassa rokotustilaisuudessa vain kuullakseni, että jonoa on monen tunnin verran, ja olin vieläkin vähemmän halukas enää yrittämään. Minut piti itseasiassa ylipuhua, jotta sain aamusella mentyä jonottamaan omalle oikeutetulle paikalleni, ja luulen, että jos tilanne olisi ollut vähänkään rauhaton tai epämiellyttävä (=jos olisin paikalle saapuessani kuullut vinkunaa ja valitusta), olisin varmaan kääntynyt kannoillani uudestaan.
Nyt olen siis kuitenkin piikitetty, ja odottelen lähinnä, iskevätkö jälkioireet vai eivät. Viikonlopunviettoni saattaa mennä tästä vähän pieleen, mutta mieli on kyllä pirteämpi ja parempi: sain velvollisuuteni suoritettua.
Suomalaista kohteliaisuutta:
"Istukaa te vain tähän."
"Ei, ei, istu sä vaan. Istumista varten nää jakkarat täällä on."
Hermostunut, heti-mulle-kaikki -suomalainen:
"Tää on ihan älytöntä! Ei tässä oo mitään sääntöjä, aattele, mulla on [sairaus], mun lapsella on [toinen sairaus], mut se ei saa rokotetta - ja mä kuulin että siellä (=toinen paikkakunta) oli saanut! Epäreilua [...] ...minä... [...] ...mun lapsi... [...] ....minä..."
Peruspessimisti-besserwisser -suomalainen:
"Miks tää homma aloitettiin vasta nyt, tää ois pitänyt tehdä jo kaks kuukautta sitten... Eihän tästä nyt enää mitään hyötyäkään oo, kun se vaikutuskin alkaa vasta kahden viikon kuluttua. Mahtaako kannattaa koko rokotusta ottaa edes." (henkilö istuu kyllä tiukasti odottamassa vuoroaan)
"No, täähän johtuu siitä, että rokotetta ei tullut maahan aiemmin."
"Mut olis sitä kuitenkin saanut jotenkin."
"Sitä kai alettiin kehittämäänkin aika myöhään..."
"No mut olis sitä varmaan silti..."
Viimeisin keskustelu alkoi jo kiristää hermoja. Jos ei voi (halua?) ymmärtää, niin ilmeisesti sitten ei vain voi. Tämä on eräs syy siihen, miksi melkein jätin itse väliin koko show'n. En muutenkaan pidä suurissa ihmislaumoissa oleskelusta, joten kuvitelmissani pahin skenaario (suoranaisen vuoronumeroista tappelun, kyynärpäätaktiikan ja mellakan jälkeen) oli jäädä jumiin kiukkuisten, valittavien, ruikuttavien ja epäkohteliaiden ihmisten keskelle. Onneksi heitä oli läsnä vain muutama.
Kun sain tietää, että olen oikeutettu rokotteeseen, olin aluksi menossa hakemaan sitä mielelläni. Ajattelin sen olevan vähän kuin velvollisuus; jos vältyn sairastumiselta, voin suorittaa velvollisuuttani töissä ja ehkä myös mahdollisuus siihen, että tartutan muita, pienenee (vaikka taudinaiheuttaja kulkeekin myös immuniteettisuojan saaneen ihmisen käsissä ym.). Eikä tietenkään rajun influenssan sairastaminen ole henkilökohtaisella tasollakaan mukavaa. Mutta sitten tuli tietoja kuolemantapauksista, massiivijonotuksista, tappeluista jonossa - ja aloin yhtäkkiä inhota koko ajatusta sekä hermostua ilmassa leijuvaan hysterian lietsomiseen ja/tai levittämiseen, pitäkää tunkkinne -tyyliin: Jos se kerran on suurelle kansanosalle niin tärkeä asia, menkää ja hakekaa rokotteenne, minä en mene jonottamaan ja kenenkään "paikkaa viemään". Tuskin sentään kuolisin ilman sitä, olin sitten riskiryhmäläinen tai en.
Jaakopinpainia kesti n. viikon. Kerran kävin kääntymässä aiemmassa rokotustilaisuudessa vain kuullakseni, että jonoa on monen tunnin verran, ja olin vieläkin vähemmän halukas enää yrittämään. Minut piti itseasiassa ylipuhua, jotta sain aamusella mentyä jonottamaan omalle oikeutetulle paikalleni, ja luulen, että jos tilanne olisi ollut vähänkään rauhaton tai epämiellyttävä (=jos olisin paikalle saapuessani kuullut vinkunaa ja valitusta), olisin varmaan kääntynyt kannoillani uudestaan.
Nyt olen siis kuitenkin piikitetty, ja odottelen lähinnä, iskevätkö jälkioireet vai eivät. Viikonlopunviettoni saattaa mennä tästä vähän pieleen, mutta mieli on kyllä pirteämpi ja parempi: sain velvollisuuteni suoritettua.
sunnuntai 1. marraskuuta 2009
Peilissäni on vieras nainen
Joskus, kun katson peiliin, en tunnista itseäni. Siellä onkin vieras nainen, joka näöstä päätellen tietää onnellisesta elämästä jotakin, jota itse en tiedä. Hän on salaperäisempi ja kauniimpikin kuin minä: hänellä on kauniisti kaartuvat kulmat, mustat ripset ja tummat, kirkkaat silmät, täyteläiset huulet, korkeat poskipäät ja iho, joka hehkuu melkein kuin helmiäistä ja vaalean kahvikermajäätelön sävyä. Hän katsoo peilistä vain silmäkulman kautta vilkaisten, suu pienessä, itsetiedottomassa hymyssä, ja muistuttaa suorastaan ärsyttävällä tavalla sitä naista, jollainen haluaisin olla aina. Huoleton ja itsevarma, mielessään jotakin miellyttävää, ehkä haaveita, mieleisiään ajatuksia tai jokin mukava muisto. Mutta tietenkin hän katoaa, kun katson toisen kerran ja tarkemmin. Silloin peilistä katsoo vanha tuttu minä, jonka suun ympärillä olevat juonteiden alut arki pulmineen tuo esiin, ja jolla tummat silmänaluset, kiilloton iho sekä näillä näkymin ikuisesti jatkuva, vaikkakin satunnainen akne.
En tiedä, miten tuon vieraan naisen saisi näkymään kauemmin. Kuluneen kuukauden aikana olen törmännyt häneen tavallista useammin, mutta en ole varma, miksi. Onhan minulla ollut onnellisia ajatuksia ja jonkinlainen luova kausi meneillään, mutta samalla myös stressiä ja huolenaiheita, jopa siinä määrin, että olen laihtunut muutaman kilon. Se vain ei valitettavasti ole missään tapauksessa pysyvä olotila. Hämyinen valaistus peilin tienoilla saattaa auttaa, ja niinpä nyt tulevana pikkujoulukautena saan ehkä illuusion tuosta vieraasta naisesta pysymään kauemmin, tosin puuterin ja muiden meikkien suosiollisella avustuksella. Mutta keinotekoinen värityskään ei tuo sitä sisäistä hehkua. Ehkä minun on siis asetettava toivoni huolettomuuteen ja itsevarmuuteen, ja etsittävä edelleen myös niitä onnellisia oivalluksia.
En tiedä, miten tuon vieraan naisen saisi näkymään kauemmin. Kuluneen kuukauden aikana olen törmännyt häneen tavallista useammin, mutta en ole varma, miksi. Onhan minulla ollut onnellisia ajatuksia ja jonkinlainen luova kausi meneillään, mutta samalla myös stressiä ja huolenaiheita, jopa siinä määrin, että olen laihtunut muutaman kilon. Se vain ei valitettavasti ole missään tapauksessa pysyvä olotila. Hämyinen valaistus peilin tienoilla saattaa auttaa, ja niinpä nyt tulevana pikkujoulukautena saan ehkä illuusion tuosta vieraasta naisesta pysymään kauemmin, tosin puuterin ja muiden meikkien suosiollisella avustuksella. Mutta keinotekoinen värityskään ei tuo sitä sisäistä hehkua. Ehkä minun on siis asetettava toivoni huolettomuuteen ja itsevarmuuteen, ja etsittävä edelleen myös niitä onnellisia oivalluksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)