Nocturnal Road to Red River Valley

Olin lauantaina pitkästä aikaa juhlissa. Lienee sanomattakin selvää, että ilta oli onnistunut - hyvä seura, hyvät ruuat ja juomat, vilkas keskustelu ja sosiaalinen kanssakäyminen yleensä poikkeuksetta virkistävät mieltä. Myös laulamaan pääsivät kaikki halukkaat, mikä minua erityisesti ilahdutti.

Vaikuttavin ja omalaatuisin elämys oli kuitenkin kotimatkani keskustan yökerhosta kotiin. Luonnollisesti aikomuksenani oli palata hyvässä järjestyksessä ja taksilla, mutta kirpeän kuulas yö houkutteli mukaansa, enkä tietenkään voinut vastustaa pientä seikkailuhenkistä kävelymatkaa. Erään horjuen taivaltavan herran ohitin turvallisen välimatkan päästä: vaihdoin hyvissä ajoin toiselle puolen katua. Mutta ei minua silti pelottanut, vaan mieleni oli ihmeellisen tyyni, kohonnut ja onnellinen. Taivas oli tähdessä ja paikoittain sakea aamuyön usva sai tutun reitin näyttämään salaperäiseltä haltioiden seudulta - sillä tavalla yö tekee taikojaan.

Öisin, kun ketään ei ole kuulemassa tai katsomassa, voi myös päästää itsensä valloilleen. Jos joku sattui olemaan tienvarren taloissa hereillä kolmen ja neljän välillä aamuyöstä, saattoi kuulla jonkun laulavan... Tunnelmapaloja, mollisointuisiakin, mutta sävyltään kuitenkin toivorikkaita. Lapsuuden ja nuoruuden lauluja, koulun laulukirjoja ja kuorolauluja myöten, ja löysinpä vielä vanhat suosikkinikin eli lännenmiesten balladit (kuten otsikossa mainitun Punavirran laakson). Ihana yö ja ihana matka!

Saunavuoron satoa

Lähipiirissäni on jo varhaisista vuosistani lähtien havaittu taipumukseni pohtia triviaaleja pikku pähkinöitä suurella antaumuksella. "[A]n elephant's child - who was full of 'satiable curiosity" (Rudyard Kipling: Just So Stories. The Elephant's Child.), minähän se...

Pääsin perjantai-illan saunan rentouttamana pitkästä aikaa vireeseen. Illan kysymys kuuluu seuraavasti: Entä jos saisin lapsen, eikä sen sukupuolta voisikaan synnytyslaitoksella heti määrittää, mitä tapahtuisi?

Älkää kysykö, miten päädyin tätä aihetta pohtimaan. En todellakaan tiedä. Tai jos kysytte, niin osasyitä ja aasinsiltoja voin antaa, mutta eivät ne sen selvempiä ehkä ole. Luin joitakin vuosia takaperin Jeffrey Eugenidesin romaanin Middlesex, ja se teki minuun vaikutuksen - osin ihan puhtailla kirjallisilla ansioilla, mm. sujuvalla ja kauniilla tekstillä, mutta osin siksi, että se toi intersukupuolisuuden ongelmat esiin erittäin humaanilla tavalla. Olen siis tiennyt ja tiedostanut kyseisestä ilmiöstä jotakin ja ollut asiasta siksi myönteisesti kiinnostunut. Mutta tänään, kun pyörittelin mielessäni viikon tapahtumia, muistin erään ystävän kanssa käydyn keskustelun/pohdinnan nais-/miestutkimuksesta ja siitä, millä nimellä ko. alan tutkimusta nykyään kutsutaan. Englanniksi gender studies, ruotsiksi könsforskning ja - kuten kävi ilmi - suomeksi nykyään ihan reilusti sukupuolitutkimus. Ja kyllä, tiedän, että kyse on sosiaalisesta sukupuolesta - mutta joka tapauksessa se ponnahdutti ajatusketjuni intersukupuolisuuteen.

Eli takaisin itse ongelmaan. Tulin siihen tulokseen, että tuota oletettua lastani ei lähdettäisi leikkaamaan eikä hoitamaan hormonein ainakaan heti startista. En tiedä sairaaloiden proseduureista näissä tapauksissa, mutta oletan, että jonkinlaisia kromosomi- ja hormonitasotutkimuksia tehtäisiin, jotka saattaisivat antaa viitteitä siitä, kumpaan sukupuoleen lapsi olisi enemmän "kallellaan". Mutta koska sitä ei kai voisi varmuudella tietää, kumman sukupuolen edustajaksi (vai kummankaan?) hän itsensä tuntisi, ainoa oikea tapa toimia olisi mielestäni vain odottaa ja katsoa.

Tässä vaiheessa pohdintaa huomasin, että tilanne aiheuttaisi hyvistä aikeista huolimatta yhden selvän ongelman: mikä lapselle nimeksi? Nimen pitäisi olla niin sukupuolineutraali kuin mahdollista, ja sellaisia nimiäpä ei ainakaan almanakasta hevillä löydä. Yksien löylyjen mittaisen ajan sisällä keksin vain yhden ainoan, joka omaan korvaani voisi olla lähes yhtä hyvin tyttö kuin poikakin: Saska. Luulen, että minun pitää miettiä asiaa tarkemmin ja keksiä muutama nimi lisää, varmuuden vuoksi. Muussa tapauksessa, jos minulla joskus tulevaisuudessa on lapsi nimeltä Saska, tiedättepä nyt sitten näin hyvissä ajoin, miksi :).

Äiti sanoi: Älä istu

Selkäkipujen ja iskiashermon oireilujen takia olen ollut pakotettu viimeisen kuukauden aikana ottamaan istumisen vakavasti. Työtuolien valmistajien sivustojen selaaminen, ryhdin tarkkailu, venyttely ja (päämäärätön) vaeltelu työpaikalla, kun oireet ovat pakottaneet nousemaan tietokoneen äärestä on saanut ihmettelemään, mihin ihmiset on oikeastaan tarkoitettu. Ei ainakaan istumaan aloillaan kahdeksan tuntia päivässä, se on varmaa - ja alaselkäni todistaa puolestani. Osasyy on kyllä soveltumattomuuteni ns. normaaliin toimintaympäristöön: persjalkainen, 154-senttinen naisihminen on juuri hivenen liian pieni tavallisiin istuimiin, joten olen kaiken ikää istunut töissä, juhlissa, autoissa reisi toisen reiden päällä, jotta ylemmän jalan paino painaisi alemman jalan tukevasti lattiaan. Pahat tavat siis saavat ihmisen lopulta kiinni; kuulemma juuri tuo tapani istua on suurin yksittäinen syy lievään iskiashermopinteeseeni.

Toimintasuunnitelma on jo onneksi muodostunut: joogaa, ryhtiliikkeitä ja uusi "erilainen" työtuoli sekä ehdoton kielto istua jalat ristissä. Toteuttamisessa vain on osittaisia ongelmia: työtuolin vaihtaminen ei olekaan niin helppoa, kun on persjalkainen ja 154-senttinen: säätömahdollisuuksista huolimatta tavallisia tuoleja ei näköjään saa "kutistettua" tarpeeksi. Usein kyse on muutamasta, mutta ah, niin ratkaisevasta sentistä. Lisäksi ongelmana on "kutistetun" tuolin sovittaminen työpöydän ääreen, kun persjalkaisen reidetkin ovat niin lyhyet, että lattialle asetettava jalkatuki kolisee tuolinjalkaan, käsille ja kyynärpäille pitää löytää sopiva korkeus - ja niin edelleen.

Joogaa ja muuta liikuntaa voi onneksi harrastaa persjalkaisuudesta huolimatta, ja sillä saralla toimintasuunnitelma on edennyt mukavasti. Jos on töissäolosta haittaa näin ihmisen tukirangan kannalta, niin TYKY-toiminta sentään vähän paikkailee tilannetta.

Tasapainoilua

Tasapainon säilyttäminen niin henkilökohtaisessa elämässä kuin töissäkin tuntuu nykyään haastavalta. Olen kuvitellut olevani tasapainoinen henkilö, jopa jonkin verran ns. laid-back persoonallisuus, mutta kuvitelmat loppuvat siihen, kun tulee Tilanne Elävästä Elämästä vastaan.

Joissakin asioissa en osaa antaa periksi, ja joskus ei edes pidä sitä tehdä. Silloin tasapainon järkyttäminen tuntuu oikealta ja hyvältä, enkä välitä, jos ympäristössä hetken aikaa kuohuu, päinvastoin. Piilevä oikeustaistelija minussa on silloin tyytyväinen. Mutta liian usein tasapainoni järkkyy asioista, joiden ei pitäisi antaa vaikuttaa - asioista, joilla ei ole välttämättä tekemistä minun elämäni kanssa mitenkään, mutta joiden tunnelman aistin. Ahdistus ja levottomuus siirtyvät minuun melkein kuin hengitysilman mukana tai jonkinlaisena henkisenä osmoosina, jota kutsun pesusieniefektiksi. Toivoisin pääseväni siitä eroon, mutta toistaiseksi en ole löytänyt muuta keinoa kuin mahdollisimman nopean käsittelyn ja pesusienen tyhjiin puristamisen: itseeni imettyjen tunnelmien poistamisen puhumalla.

Henkilökohtaisessa elämässä vaikeinta ovat romanttiset ihmissuhteet tai paremminkin niiden kajastukset. En tiedä pahempaa kuin arvailu, epätietoisuus ja odottelu. Tasapainosta ei ole tietoakaan, kun kiirehdin jopa itseni edelle. Mikä mielenkiintoisinta, se on täysin oma syy: tempoilen, ryntään eteenpäin ja vetäydyn takaisin, ja arvaatte tietenkin, miten siinä käy.

Ehkä minä joskus vielä opin. Sitä odotellessa. Toisaalta, jos en opikaan, niin laitan toivoni vanhaan sananlaskuun: Ei vanhuus järkeä anna, mutta opettaa hiljaa kävelemään.

Karvat(tomuus) teke(e/)vät naisen?

Yllättävän, ison menoerän vuoksi joudun perumaan aikani kasvohoitoon, josta säästyneet useat kympit palvelevat tällä kertaa paremmin em. ison laskun maksamisessa. Hyvä niin. Kyseessä ei ole minulle elämää suurempi asia, tärkein sisältö kosmetologilla käymisessä on ollut itseni hemmottelu. Pähkinänkuoressa ongelman "suuruus" tiivistyy ainoaan harminsekaiseen, puolihuolimattomaan ajatukseeni, kun mietin järkevintä tapaa ratkaista finanssitilanne: "Kulmakarvat pääsevät sitten villiintymään."

Ehdin yli kahdenkymmenen ikävuoden, ennenkuin törmäsin kulmakarvojen ongelmaan. Olin ajatellut niiden olevan ihan ok, kauniitkin jopa, koska olen kovin tummakulmainen ja selkeät kulmakarvat toivat koko silmieni alueen entistä enemmän esille - joka sivunmennen sanoen on yksi kasvojeni paremmista alueista joka tapauksessa ;). Mutta ongelman olemassaolo selvisi, kun kauneudenhoitajat järjestään halusivat käydä niihin käsiksi.

Minä astuin houkutusten polulle ja annoin periksi, ja kulmakarvoja on sittemmin nypitty säännöllisin väliajoin. Ensimmäisellä kerralla tulos oli shokki - puolet kulmista viety, tai siltä ainakin näytti, ja tunsin itseni omituisella tavalla alastomaksi. Totuin siihen näkyyn kuitenkin, varsinkin kun jossain vaiheessa tajusin, että kulmakarvat todellakin tekevät naisen, tai ainakin vievät hänet lähemmäs yleistä ideaalia. Siltähän kaikki elokuvatähdet ja mallitkin näyttävät (jos paparazzien nappaamia juopottelu- ym. kuvia ei oteta lukuun), siisteiltä ja eleganteilta. Minustakin siis tuntui, että olen siistimpi, elegantimpi ja naisellisempi, kun nuo muutamat viattomat karvat oli poistettu.

Epäilykset ovat silti aina välillä nousseet esiin, aika usein juuri kosmetologin käsittelyssä. Kulmakarvojen nyppiminen sattuu. Siihen ei totu. Nyppiminen on sitäpaitsi väärä sana, repiminen olisi paljon todenmukaisempi. Kun niitä poistaa varovasti itse yhden kerrallaan, sen vielä kestää, mutta kun vieras ihminen repii niitä nopeasti (auh!) ja tehokkaasti (auh!) monta kerrallaan, alkaa todellakin toivoa, että olisi jättänyt sikseen. Onko yleispätevän naisellisuuden toteuttaminen sen arvoista, tai yleensä minkään arvoista? Ja miksi luovutin kulmakarvojen kohdalla, kun kuitenkin olen kapinoinut karvattomuusideologiaa vastaan menestyksekkäästi aiemmin? Kainaloita ja noita kulmakarvoja lukuunottamatta olen pitäytynyt luonnontilassa, vaikka säärikarvatkin tuntuvat nykyään luokittuvan rikokseksi naiseutta vastaan.

No, karva-asia on vain yksi omituisuuksista, joilla naisellisuutta on muokattu vuosisatojen kuluessa, eikä suinkaan pahin, kun niin monet keinot ovat vaarantaneet ja edelleen vaarantavat jopa terveyden. Mutta kuten tiedämme, suuressa maailmassa sekin viedään mielellään äärimmäisyyksiin. Taidan olla ihan tyytyväinen, että joudun nyt toistaiseksi laittamaan tälle "hemmottelulle" stopin. Jos muutun täysin peikoksi, voin joutua harkitsemaan rahankäytön hyötyjä ja merkitystä, mutta se jää nähtäväksi.

...ja jukeboksi soi ja mä en mitään voi...

"Jos sattuu hiljainen hetki
tuijotamme toisiamme
rohkeasti hymyillen
ja kosketat minua jalalla
ikäänkuin vahingossa."
Ultra Bra: Siirrän sokeriastiaa

Yllämainittu Ultra Bran biisi jäi soimaan sisäiseen jukeboksiini, kun kuuntelin muutama päivä sitten mainitun yhtyeen kokoelmalevyä.

Ultra Bran tuotanto sopii sinne päänsisäiseen jukeboksiini kyllä oikein hyvin, sillä laulut kertovat usein tilanteista, jotka tunnistan omasta elämästäni. Niitä kuullessaan on helppoa olla hengessä mukana: "Noin juuri, olen ollut tuossa mukana." Ja yleensä silloin, kun en tilannetta ehkä suoraan voi yhdistää omaan elämääni, toivon, että minullekin olisi tapahtunut jotain sellaista - oivalluksia, arkipäivän romantiikkaa, kauniita hetkiä hyvässä seurassa.

Kaikki jukeboksini kappaleet eivät valitettavasti ole vaikutuksen tehneitä tai edes millään tavalla miellyttäviä lauluja - löytyy sieltä lastenlaulujakin, ja mikä pahinta, joitakin ärsyttäviä ja typeriä iskelmiä. Jaksan aina hokea vanhaa uskomusta, että päässä soivasta kappaleesta pääsisi eroon esittämällä sen julkisesti, mutta valitettavasti mahdollisuudet (ja rohkeus) lauluun puhkeamiseen milloin ja missä vain ovat kohdallani vähissä. Laulan joskus kotona yksin ollessani ja erittäin satunnaisesti illanvietoissa, kun humalatila antaa vauhtia ja "yleisö" on vastaanottavaisella tuulella. Sen verran olen laulamista harrastanut, että moiset spontaanit esitykset saavat yleensä hyvän vastaanoton, mutta minun on pakko tunnustaa, että viimeistään kolmannen oluen jälkeen en enää oikein pysy sävelessä.

Kotona laulaminen on siis huomattavasti hauskempaa. Vaikka suosikkeihini kuuluu erittäin paljon anglosaksista populäärimusiikkia, yksin laulaessani valikoin aika paljon suomenkielisiä tekstejä. Cd:n mukana hoilatessa menee mikä vain, mutta silloin, kun todella kuuntelen äänenmuodostustani, yritän myös artikuloida kunnolla, ja englannin sanojen artikuloiminen on, yllätys yllätys, hieman pulmallista. Ei sentään kaikkien sanojen, mutta esimerkiksi sanan "flower" kohdalla olen pähkäillyt viime aikoina. Miten ihmeessä kyseisen sanan vokaalit aukaistaan äänenmuodostuksellisesti oikein, ilman että se saa kielen oikeaoppisen ääntämisen menemään päin prinkkalaa?

Onneksi siitä ei tarvitse huolehtia tänään, sisäinen jukeboksini käänsi juuri levyn. Nyt soi Hectorin Syyskuu (mistä kiitos ystävälle, jonka laittaman linkin ko. lauluun tänään kuuntelin).