Titaanisydän

Työpöydän laatikoita penkoessa törmää moniin muistoihin, joiden olemassaoloa on hädin tuskin muistanut. Oheinen runo on kirjoitettu vuosina 2000-2004, mutta tarkkaa vuotta, saati päivämäärää en millään muista, koska olin nuo tiedot jättänyt muistiinpanokortistani pois. Sen tosin muistan, että runon alku oli ensiksi aivan toisenlainen, ja että kypsyttelin tekstiä varmaan vuoden-pari ennen lopulliseen muotoon kirjoittamista.

Titaanisydän

Sydän on kevyt, kaunis ja kiiltäväkuorinen.
Ole mitä vain, kesäyön keiju.
Ole jättiläinen.
Lastisi upottaa
tuhansia tonneja rautaa
kovapintaista metallia
painaa vasten rintakehää.
Titanian hovi on satu jota ei ole.

Léon (The Professional, 1994)

Minä se en ikinä opi. En ainakaan sitä, mitä tulee Luc Bessonin elokuviin, eli että vaikka hyviä ovatkin, minun ei ehkä kannattaisi niitä katsella.

Eilen televisiossa oli siis elokuvan "Léon" vuoro, enkä muistanut, vaikka olenkin leffan aikanaan nähnyt (ja ollut kovin vaikuttunut; sen kyllä muistin!), miten se tarkasti ottaen loppuu. Olisin totisesti kaivannut ihan oikeaa onnellista loppua. No, minkä sille mahtaa. Katsottu mikä katsottu, ja tällä kertaa tosiaan katsoin elokuvan loppuun - osavoitto sekin.

Pystyin sentään aikani asiaa pureksittuani toteamaan, että "onnellinen" loppu ei olisi ollut ihan onnellinen kuitenkaan, siis jos ajattelee, miten henkilöiden olisi pitemmällä tähtäimellä eli elokuvan päättymisen jälkeen käynyt. Mathilda kasvaisi muutamassa vuodessa pikkutytöstä teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, ja mikä olisikaan melkein ainoa ratkaisu kahdelle irtaimelle, psykologisista arvista kärsiville ihmisille, joiden ainoa mahdollisuus on takertua toisiinsa...? En olisi siitäkään ajatuksesta pitänyt, joten loppuratkaisu oli kai sittenkin ainoa inhimillinen ja "puhdas".

Siitä toki tunnistaa hyvän elokuvan, kun alkaa näinkin pitkällisesti sitä pohtia ja jatkaa tarinaa päässään, joten jos kyseinen elokuva ei ole tuttu eikä väkivalta elokuvissa ole ylitsepääsemätön ongelma, suosittelen.

Vaelluksella

Kesälomani n. 10 ensimmäistä päivää:
- n. 2150 km auton ratissa
- n. 70 km käveltyä kilometriä
- n. 16 kg painava rinkka
- n. 2,5 kadotettua kiloa
- noin sata hyttysten, mäkärien, polttiaisten ja ehkä joidenkin muidenkin ötököiden puremaa

Siinä tiivistettynä tämänvuotinen lomamatkani, kuuden päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa Itä-Lapissa.

Perheessämme on harrastettu retkeilyä niin kauan kuin muistan, joten vaellus tai Lappi eivät ole minulle uusia kokemuksia sinänsä. Edellisestä reissusta ehti olla jo kolme vuotta aikaa, ja sekin suuntautui Kuusamoon. Karhunkierros siellä jäi sitä paitsi kesken, kun nuotiopaikan istuintukki oli jonkun neropatin toimesta vain näennäisesti tuettu ja romahti sopivasti toisen jalkateräni päälle.

En tiedä, miten retkeilyn ja vaellusten viehätystä voisi avata ihmisille, joilla ei ole siitä kokemusta. Hetkittäin tulee itsellekin vaiheita, jolloin ihmettelee, miksi ihmeessä edes lähti; rinkka painaa, jalkoihin sattuu, sataa, on likaista, hikistä, märkää ja väsynyttä. Mutta väsymyksen mentyä askel nousee taas reippaasti, sadetta seuraa auringonpaiste, ja jo pelkkä tunturin laelta aukeava maisema tuntuu palkitsevan kaikki vaivat.

Tämänkertaisen reissun antina tuntuu päällimmäiseksi nousseen tyytyväisyys siitä, että kroppani kesti ja suoritti koettelemuksen - paljon paremmin kuin uskalsin odottaa. En ollut etukäteen ollenkaan varma, että tämä mukavuudenhaluinen ja löystymään päin oleva kehoni kestää, varsinkin kun "hajoamista" on viime aikoina tapahtunut sekä selkä- että niska-hartiavaivojen muodossa. Mutta selvästi tässä yli kolmekymmentävuotisessakin kropassa on vielä potentiaalia ja kipinää, vaikka olen erinäisistä syistä ollut menettämässä uskoni siihen.

Yli kolmekymmentävuotisessa mielessäkin on nähtävästi potentiaalia ja kipinää, ja on hyvä, että se kävi myös reissulla ilmi; sitä vakuutusta olen kaivannut myös. Kulkemisen mielenkiintoisia sivuvaikutuksia kun on ajatusten jatkuva virta ja arvaamattomuus. Usein pääosassa on musiikki, päänsisäinen jukeboksi, jossa voi soida aivan mitä tahansa. (Tämänkertainen repertuaarini koostui mm. lastenlauluista, porilaisten marssista ja 80-90-lukujen hittimusasta. Oli siellä pari maakuntalauluakin joukossa.) Mieli kuitenkin avautuu myös oman elämän ongelmille aivan eri tavoin, ja jostain syystä on helpompaa jättäytyä ajatusten vietäväksi.

On erittäin kuvaavaa elämäntilanteelleni, että ajatusteni pääteemoja olivat työ ja seksi. Ensiksi mainittu oli raskasta pohdintaa; olen eräällä tavalla umpikujassa, ja jo pelkästään se, että lomallakin asioita mietin, on todella suuri hälytysmerkki. Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että sain pohdittua tilannetta niin perin pohjin, että sain siitä vihdoinkin hetkellisen rauhan.

Toiseksi mainittua aihetta pohdin hyvin harvoin arkielämässä, sinkku kun olen - mutta tulipa nyt pohdittua menneet rakastajat (myönteisessä hengessä toki, muistelin vain niitä hyviä ja unohdin armollisesti niitä huonoja kohdanneenikaan) ja lihalliset ilot muutenkin. Hyvin vapauttavaa. Mielihyvällä huomaamani kehon sitkeys, jäntevyys ja suorituskyky varmaan tämänkin pohdinnan laukaisivat, sillä voisihan niitä todellakin tässä iässä hyödyntää paljon enemmän ja useammin myös sänkykamarin puolella. Ehkä piankin, onhan minulla vielä kesälomaakin jäljellä!

Vielä eräs ilon aihe, jota taivaltaessa oli hyvä pohtia, on sanojen kyky kuvata asioita ja erityisesti suomen kielen rikkaus. Luontoa ja ympäristöä kun voi kielemme avulla kuvata niin monin sanoin ja suorastaan runollisin muodoin - ja ne sanat nousevat ikäänkuin selkärangasta, jossa ne ovat uinuneet käyttöä odotellen. Esimerkiksi sana 'somerikko' - toki tunnen sanan, mutta en ole muistanut sen olemassaoloa, koska arjessa sitä ei koskaan tarvitse. Mutta vaelluksella sekin soljuu puheessa kuin itsestään: "Tuolta somerikon kohdalta ehkä pääsee parhaiten yli". Innokkaalle lingvisti-minälle ei sitä paitsi edes riitä suomen kieli yksin, vaan saamen kielikin nousee esiin tutkimisen arvoisena. Toivottavasti paikallisesta kirjastostamme löytyy saamen kielen sanakirja, minulla on monta sanaa tarkistettavana jo nyt.

Tyttö nimeltä Nikita ja tyttö nimeltä Emily

Yritin katsoa elokuvan Tyttö nimeltä Nikita. Olen sen ikäinen, että en ole aikanaan sitä voinut ikäni takia katsoa - olen siis ollut liian nuori. No, puolittaiseksi yritys jäi nytkin, vaikka ei missään tapauksessa siksi, että elokuva olisi ollut huono, päinvastoin: se oli ehkä liiankin "vaikuttava".

Jostain syystä olen aina ollut elokuva- ja televisioherkkä, siis nimenomaan siinä mielessä, että katsomani asiat jäävät pyörimään mieleen liiaksikin. Nikitan kohdalla en jaksanut sitä ahdistusta, mikä päähenkilön kohtalon arvuuttelusta seurasi. Elokuvan sisältämät väkivaltakohtauksetkin olivat sen verran suorasukaista esittämistä - varsinkin heti alussa oleva kohtaus - että levottomuus vaivasi koko elokuvan katsomisen ajan (kunnes tosiaan lopetin katsomisen kesken).

Väkivaltaisuuksien vieroksuminen ei ehkä ole vielä kovin omituista, mutta yliherkkyyteni tuntuu menevän naurettavuuksiin siinä vaiheessa, kun kyse on kauhusta tai scifi-/ufotarinoista. Miten voikaan olla, että vaikka järjellä tietää moisten juttujen mahdottomuuden, saatan jonkin kauhuleffa-virhearvion jälkeen olla useamman illan jälkikäteen hermona nukkumaan mennessä? Kyse ei ole siis edes siitä, että uskoisin niihin monstereihin tai alieneihin - mutta pelkään mielikuvitukseni olevan niin hyvän, että puoliunessa tutun huoneen muodot tai ulkona hohtavat katuvalot saavat pahaenteisen muodon ja seurauksena on kauhea säikähdys ja sydänhalvaus.

Luonnollisesti olen pohtinut sitäkin, onko tämä ylherkkyys hyvä asia vai heikkous, josta olisi aikuisen ihmisen syytä päästä irti? En osaa suoralta kädeltä sanoa edes, mistä moinen herkkäily johtuu. Onko se vain vilkasta/hyvää mielikuvitusta (mitä olen tottunut pitämään myönteisenä asiana)? Onko se voimakasta eläytymisen ja empatian kykyä (ei mitään pahaa siinäkään)? Vai onko se jonkinlainen lapsellinen jäänne luonteessa ja persoonassa (joka ei ole hyvä juttu, yli 30-vuotiaalla ihmisellä ainakaan)? Erilaisuus tosin on rikkaus, eikä kukaan minua tästä herkkyydestä ole kritisoinut, mutta oman persoonani hahmottamiseksi sillä kuitenkin on näköjään merkitystä. Yksi suora huonompi vaikutus asialla tosin on; en pysty katsomaan läheskään kaikkia elokuvia, jotka saavuttavat mainetta sekä maailmalla että lähipiirissäni, koska usein niissä käsitellään ahdistavia teemoja - väkivaltaa, surua, seksuaalisuutta (ts. sen pimeitä puolia, hyväksikäyttöä, insestiä jne.). Ikäväkseni en siis ole koskaan ihan á la mode ja comme il faut, mitä "yleissivistykseen" tulee.

Takaisin Nikitaan. En siis katsonut elokuvaa loppuun, mutta muutama arvioiva sana silti. Luin arvion, jossa puhuttiin muiden asioiden muassa elokuvan mustasta huumorista. Ilmeisesti siinä sellaista olikin, mutta minulle se ei auennut; olin liian järkyttynyt alkajaisiksi tapahtuneesta teloitustyyppisestä ampumisesta löytääkseni yksittäisissä kohtauksissakaan syytä hymyillä.

Teema, joka elokuvasta tuntui kuitenkin avautuvan minulle, oli päähenkilön muuttuminen: alkuosan Nikita oli todellakin "bad news" kaikille asianosaisille. Väkivallasta ja tappamisesta sekä oli tullut hänelle tapa elää ja ehkä jopa saada jonkinlaista nautintoa ja vallantunnetta. Mielenkiintoinen paradoksi ja persoonan muuttumis- ja kasvamiskertomus syntyi siitä, että virallinen _kouluttaminen_ tappajaksi palautti hänelle hänen inhimillisyytensä, kykynsä pohtia väkivaltaa ja työtään ja elämäänsä moraalisista näkökohdista, sekä kyvyn tuntea empatiaa ja rakkautta. Näin sen ainakin ymmärsin.

Ehkä saan joku kerta katsottua elokuvan peräti loppuun asti, jotta näen, osuiko arvioni oikeaan!

Ajatelma motiiveista ja moraaleista

Mitkä ovat miehen perimmäiset motiivit, kun hän pakkaa vaimon ja lapset viikonloppureissulle, lähtee juhlimaan ja päättää alkoholipitoisen illan hotellissa vieraan naisen kanssa? Entä mitä tapahtuu jälkeenpäin - onko kenenkään draaman osapuolen elämässä tapahtunut käännekohta vai jatkuuko kaikki entisellään? Juoni on loppuun kulutettu, ja siksi aika surkea ja nuhjuinen, mutta tarinat taustalla voivat olla mitä vain.

Luulenpa tulleeni kyyniseksi, kun pettämistarinat eivät jaksa enää kauheasti närkästyttää. No, muutamat erittäin räikeät esimerkit sentään saavat vielä pudistelemaan päätä ja toteamaan painokkaasti: "Käsittämätöntä toimintaa!" Periaatteessa olen kyllä sitä mieltä, että jokainen aikuinen on vastuussa vain omasta moraalistaan - tai moraalittomuudestaan, jos sitä moraalin tajua ei hiventäkään löydy.

Kyynisestä realismista on kuitenkin hyötyä, jos ja kun pyrkii analysoimaan omat tekemisensä ja näkemään ne rehellisesti sellaisina kuin ne ovat. Kun tietää syyt ja seuraukset, ja myöntää motiivinsa silloinkin, kun ne ovat itsekkäitä, on tunne aika vapauttava. Suosittelen kaikille, myös tarinani miehelle ja hänen kaltaisilleen. (Se on varsin helppoa, kun eivät he tätä kuitenkaan lue.)

Confessions of a WoWaholic

Viime vuoden puolella ilmestyneessä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä oli juttu "maailman suosituimman" verkkopelin eli World of Warcraftin pelaamisesta. Artikkeli oli ihan kelvollinen ja informatiivinen, mutta huomasin silti mutisevani ystävilleni, että ei se pelaaminen nyt ihan niin yksiselitteistä ole. On totta, että pelaajat ovat ylivoimaisen suurelta osin miespuolisia - teini-ikäisistä kolmekymppisiin - ja on totta, että pelaamiseen voi jäädä herkästi koukkuun, mutta on silti pakko muistuttaa, että niin suuresta joukosta löytyy taatusti kaikenlaisia ihmisiä. Todisteena minä itse.

Tämän kirjoituksen otsikkokin on harhaanjohtava, koska en koe oikeasti olevani peliriippuvainen. Kun elämässä tapahtuu muuta, saattaa peli jäädä useammaksi kuukaudeksi sikseen, samaan tapaan kuin aikaisemmin, esim. opiskeluaikoina, saatoin jättää television aukaisematta viikkokausiksi, kun oli parempaakin tekemistä. Kuvitteellisissa maailmoissa seikkaileminen on kuitenkin jostain syystä "minun juttuni", joten en ole suunnitellut kyseisestä ajanvietteestä luopumistakaan.

Pelaamisessa kiehtoo virtuaalisen seikkailuhengen lisäksi tehtävien suorittamiseen ja hahmon kehittämiseen liittyvät pienet älylliset pähkinät. Eivät ne tokikaan mahdottomia älyllisiä ponnisteluita vaadi, mutta jonkinlaista strategista suunnittelua kyllä. Strategiaa vaatii myös yhteispeli muiden pelaajien kanssa, koska ryhmässä jokaisella on oma roolinsa, ja jos tonttiaan ei hoida, voi käydä niin, että koko ryhmä kaatuu yhden ihmisen virheisiin. Pelin ei tulisi kyllä olla kenellekään niin tärkeää, että inhimillisistä virheistä tulee kova tappelu - mutta sitä sattuu usein. Itse pelaan juuri siitä syystä mieluiten tuttujen ihmisten kanssa - ja tällä tarkoitan nimenomaan pelin kautta löytyneitä kavereita. Kukaan IRL tuntemani henkilö ei tietääkseni pelaa WoWia, joten olen siellä täysin virtuaaliystävien varassa. En ole ketään heistä tavannut, enkä tiedä edes miltä he näyttävät, mutta parin vuoden peliystävyyden jälkeen voin mielestäni aivan huoletta kutsua heitä aidosti ystävikseni.

Pelaamisen sosiaalinen puoli on oikeastaan kaikkein kiinnostavin. Se heijastelee selvästi ulkomaailman sosiaalisia tapoja, tosin sillä erotuksella, että pelissä voit viettää aikaa sellaistenkin ihmisten kanssa, jotka oikeassa elämässä eivät kuuluisi lähipiiriisi esimerkiksi ikänsä puolesta. Killassa, johon kuulun, on ollut pelaajia kaksitoistavuotiaasta kuusikymppiseen. Suurin osa lienee kuitenkin ikähaarukassa 16-25. Koska olen itse keskivertokiltalaista vanhempi, olen löytänyt itseni jonkinlaisesta mentor-asemasta - en pelin suhteen, koska olen korkeintaan keskinkertainen pelaaja, mutta elämän suhteen. Kolmekymppisen "tädin" puoleen käännytään yksityisviestein henkilökohtaisissa asioissa. Parikymppinen nuorimies kaipaa naisnäkökulmaa tyttöystäväongelmiin (ja vaihtelevasti sinkkuelämän ongelmiin). Nuori nainen on tullut raskaaksi, mutta kokee olevansa liian nuori pitämään lapsen. Yhdellä jos toisella on riitaa poika-/tyttöystävänsä kanssa, vaikeita tenttejä, vuorotyötä kahvilassa tms. - normaalia nuorten aikuisten elämää. En ole luonteeltani mikään päällepäsmäri, enkä siis näitä nuoria ryhdy neuvomaan kaikkitietävällä asenteella, mutta edellämainituissa tilanteissa ja muissa vastaavissa puolueeton tuki tuntuu tulevan tarpeeseen. Sen katson voivani tarjota, sillä pelin maailma on tiivis yhteisö siinä missä moni muukin ystäväpiiri, ja auttaminen on itsestäänselvyys.

Syvissä vesissä

Kuoleman kohtaaminen kuuluu elämään siinä missä monet muutkin kokemukset. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä lähempänä kuolema käy. Sitä selvemmin myös ymmärtää, kuinka sattumanvaraista se on; seuraava voi olla vanhempasi, ystäväsi tai jopa sinä itse.

Joudun parasta aikaa käsittelemään itse lähiomaisen kuolemaa, enkä ole kokenut tämänkaltaista asiaa aikaisemmin. Isovanhemmistani kukaan ei ole enää elossa, mutta he ovat kuolleet vuosia sitten - ensimmäinen jo ennen syntymääni, viimeinen ollessani ns. nuori aikuinen. En siis ole tiennyt, miltä suru tuntuu, mutta en ole varma, tiedänkö vieläkään, sillä päällimmäisinä tunteina on ollut huoli toisten läheisteni jaksamisesta, epäusko ja eräänlainen kiukku, raivo tai jopa viha. Varsinkin jälkimmäinen tunnetila hämmentää minua - en keksi sille muuta syytä kuin jonkinlaisen primitiivisen puolustusreaktion; raivo synnyttää adrenaliinia ja sitä tarvitsisin puolustautuessani ja puolustaessani minulle tärkeitä ihmisiä vaaroilta ja vaikeuksilta. Ikävää vain, että kuolema on eräs niitä asioita, joilta ei ketään voi suojella tai puolustaa.

Ärtymys ja lyhyt pinna luetaan tietääkseni myös masennuksen oireisiin, ja vaikka vierastankin tätä nimenomaista tunnetilaa, väsymys ja masentuneisuus ovat tuttuja asioita, ja niitä tunteita koen myös - ajatuksia siitä, että juuri millään ei ole väliä, eikä mihinkään asioihin jaksaisi oikein tarttua. Oikeastaan tekisi mieli vetää peitto korville ja nukkua pari kuukautta putkeen.

En ole kertonut tapahtuneesta työpaikalla, koska aluksi siitä puhuminen tuntui ylivoimaiselta, ja nyt asiaa "pimitettyäni" tuntuu, että sopivaa tilaisuutta ei enää tulekaan. Ratkaisuni ongelmalliseen umpikujaan näyttää olevan entistä tiukempi eristäytyminen ja sulkeutuminen oman mieleni sisälle. Aggressiokin pitää pintansa, huomaan itsessäni suorastaan ihmisvihaajan piirteitä. Pelkkää muiden ihmisten läsnäoloa ja pakollista kahvitunnin merkityksetöntä small talkia on erittäin vaikea sietää. En tällä hetkellä pidä kenestäkään, jonka en ole aiemmissakaan yhteyksissä kokenut ymmärtävän ajatuksiani ja tunteitani - enkä varsinkaan jaksa ihmisiä, jotka ovat elossa tyyriinä ja itsetyytyväisinä. Sehän ei suinkaan ole reilua, että ajattelen niin, mutta hitot siitä(kin).

Surun patoaminen näkyy tosin fysiikassakin: Päätäni on särkenyt yli viikon ja välillä on lieviä rintakipuja. Jotakin helpotusta olisi siis ehkä löydettävä. Kotona omassa rauhassa on hyvä olla, samoin sellaisten ihmisten joukossa, joiden edessä ei tarvitse toteuttaa mitään kovin tiukkaa sosiaalista kuria. En ole toistaiseksi edes itkenyt, mutta (onko tätä sallittua tunnustaa?) nauranut ja hymyillyt olen, juurikin noissa harrastusporukoissa ja arkipäivän mukavissa yhteensattumissa.

Hautajaiset ovat vielä edessä. En tiedä, mitä odottaa. Ehkä suru pääsee tämän kuoren läpi viimeistään silloin - osittain jopa toivon sitä.

Vuonna 2010

Linja-automatka talvisessa Suomessa voi olla elämys.

Iltavuorossa takavasemmalla istuva herra kaivaa povitaskusta esiin pullon Koskenkorvaa ja pullon tyhjenemistä voi seurata sen mukaan, kuinka kyseisen herran jalkojen ja kropan hallinta toimivat tupakkatauon mittaisilla pysähdyksillä. Takapenkin teinit sihauttelevat auki kalja- ja siideritölkkejään, etteivät menettäisi juhlinnasta mitään (=olisivat perille päästessään vähintään yhtä humalassa kuin vastassa olevat ystävänsä), ja joku potkii vähän väliä istuimesi selkänojaa. Mutta toisaalta, päivävuorolla matkustaessasi voit nähdä upeita lumisia maisemia ja seurata auringon painumista mailleen. Ihmiset ovat rentoutuneita lämpimissä pakkastamineissaan, uppoutuneita ajatuksiinsa, lukemiseensa, käsitöihinsä tai musiikkisoittimiinsa, mutta ventovieraalle, joka istuu viereen täydessä autossa, liikenee kuitenkin hymy ja muutama sana, ennenkuin palataan matkanteon tunnelmaan. "Samassa veneessä" ollaan, sehän yhdistää. Kuljettaja kiittää matkustajia mikrofonin kautta matkan lähetessä loppuaan, ja kaikki puolestaan kiittävät kuljettajaa poistuessaan autosta.

Uusi vuoteni alkoi siis kotimaanmatkailulla ja vierailulla ystävien luona. Vuoden 2010 ensimmäisillä pikkutunneilla lupasimme valmistella uudenvuoden lupaukset ja lähettää ne toisillemmekin. Minä "nokitan" laittamalla omani näkyviin internet-kansalle, ja tässä ne ovat:

VUONNA 2010 MINÄ:

Pidän huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani kohtelemalla itseäni hyvin.

• Syön hyvää, terveellistä ja edullista ruokaa.
• Nautin kirjoista, musiikista, elokuvista ja muusta kulttuuriannista.
• Käytän hyväntuoksuisia pesuaineita ja hoidan ihoani.
• Ulkoilen enemmän.

Pidän huolta ihmissuhteistani.

• Olen yhteydessä läheisiini ja vietän aikaa heidän kanssaan.
• Käyn tärkeitä keskusteluja minulle tärkeiden ihmisten kanssa ja vaihdan ajatuksia asioista, jotka mielessäni pyörivät, olivat ne sitten suuria ja vakavia tai pieniä ja hauskoja - tai jotain siltä väliltä.
• Pidän silmäni auki uusien tuttavuuksien varalta.

En anna periksi kuvitelmille, joissa olen epäkelpo, huono, outo ja sopeutumaton.

• Uskon omiin mahdollisuuksiini.
• Keskityn olemaan juuri se ihminen, joka haluankin olla.

Olen (silti) kapinallinen.

• Olen oma itseni ympäristön myyräntyöstä huolimatta.