Yritin katsoa elokuvan Tyttö nimeltä Nikita. Olen sen ikäinen, että en ole aikanaan sitä voinut ikäni takia katsoa - olen siis ollut liian nuori. No, puolittaiseksi yritys jäi nytkin, vaikka ei missään tapauksessa siksi, että elokuva olisi ollut huono, päinvastoin: se oli ehkä liiankin "vaikuttava".
Jostain syystä olen aina ollut elokuva- ja televisioherkkä, siis nimenomaan siinä mielessä, että katsomani asiat jäävät pyörimään mieleen liiaksikin. Nikitan kohdalla en jaksanut sitä ahdistusta, mikä päähenkilön kohtalon arvuuttelusta seurasi. Elokuvan sisältämät väkivaltakohtauksetkin olivat sen verran suorasukaista esittämistä - varsinkin heti alussa oleva kohtaus - että levottomuus vaivasi koko elokuvan katsomisen ajan (kunnes tosiaan lopetin katsomisen kesken).
Väkivaltaisuuksien vieroksuminen ei ehkä ole vielä kovin omituista, mutta yliherkkyyteni tuntuu menevän naurettavuuksiin siinä vaiheessa, kun kyse on kauhusta tai scifi-/ufotarinoista. Miten voikaan olla, että vaikka järjellä tietää moisten juttujen mahdottomuuden, saatan jonkin kauhuleffa-virhearvion jälkeen olla useamman illan jälkikäteen hermona nukkumaan mennessä? Kyse ei ole siis edes siitä, että uskoisin niihin monstereihin tai alieneihin - mutta pelkään mielikuvitukseni olevan niin hyvän, että puoliunessa tutun huoneen muodot tai ulkona hohtavat katuvalot saavat pahaenteisen muodon ja seurauksena on kauhea säikähdys ja sydänhalvaus.
Luonnollisesti olen pohtinut sitäkin, onko tämä ylherkkyys hyvä asia vai heikkous, josta olisi aikuisen ihmisen syytä päästä irti? En osaa suoralta kädeltä sanoa edes, mistä moinen herkkäily johtuu. Onko se vain vilkasta/hyvää mielikuvitusta (mitä olen tottunut pitämään myönteisenä asiana)? Onko se voimakasta eläytymisen ja empatian kykyä (ei mitään pahaa siinäkään)? Vai onko se jonkinlainen lapsellinen jäänne luonteessa ja persoonassa (joka ei ole hyvä juttu, yli 30-vuotiaalla ihmisellä ainakaan)? Erilaisuus tosin on rikkaus, eikä kukaan minua tästä herkkyydestä ole kritisoinut, mutta oman persoonani hahmottamiseksi sillä kuitenkin on näköjään merkitystä. Yksi suora huonompi vaikutus asialla tosin on; en pysty katsomaan läheskään kaikkia elokuvia, jotka saavuttavat mainetta sekä maailmalla että lähipiirissäni, koska usein niissä käsitellään ahdistavia teemoja - väkivaltaa, surua, seksuaalisuutta (ts. sen pimeitä puolia, hyväksikäyttöä, insestiä jne.). Ikäväkseni en siis ole koskaan ihan á la mode ja comme il faut, mitä "yleissivistykseen" tulee.
Takaisin Nikitaan. En siis katsonut elokuvaa loppuun, mutta muutama arvioiva sana silti. Luin arvion, jossa puhuttiin muiden asioiden muassa elokuvan mustasta huumorista. Ilmeisesti siinä sellaista olikin, mutta minulle se ei auennut; olin liian järkyttynyt alkajaisiksi tapahtuneesta teloitustyyppisestä ampumisesta löytääkseni yksittäisissä kohtauksissakaan syytä hymyillä.
Teema, joka elokuvasta tuntui kuitenkin avautuvan minulle, oli päähenkilön muuttuminen: alkuosan Nikita oli todellakin "bad news" kaikille asianosaisille. Väkivallasta ja tappamisesta sekä oli tullut hänelle tapa elää ja ehkä jopa saada jonkinlaista nautintoa ja vallantunnetta. Mielenkiintoinen paradoksi ja persoonan muuttumis- ja kasvamiskertomus syntyi siitä, että virallinen _kouluttaminen_ tappajaksi palautti hänelle hänen inhimillisyytensä, kykynsä pohtia väkivaltaa ja työtään ja elämäänsä moraalisista näkökohdista, sekä kyvyn tuntea empatiaa ja rakkautta. Näin sen ainakin ymmärsin.
Ehkä saan joku kerta katsottua elokuvan peräti loppuun asti, jotta näen, osuiko arvioni oikeaan!
