Minulla on eräs - paremman sanan puutteessa - mielenkiinnon kohde, johon palaan aika ajoin. Omituinen, ehkä hieman salainenkin "pahe" siis, vaikka en kyllä koe itse asiassa olevan varsinaisesti mitään väärää tai pahaa. Tavallaan se liittyy tapaani nettisurffailla ja klikkailla aina vain uusia ja uusia linkkejä, kunnes olen unohtanut alkuperäisen tiedonhaun syyn ja kohteen. Ilmiö lienee tuttu kaikille wikipedian käyttäjille.
Mielenkiintoni kohde on siis niin kutsutut John ja Jane Doet. Yhdysvalloissa on useampiakin sivustoja, joissa sekä etsitään kadonneita henkilöitä että yritetään tunnistaa nimettömiä vainajia, mutta itse selailen satunnaisesti lähinnä Doe Networkia (http://www.doenetwork.org/). Jos jokin tapaus kiinnostaa enemmän, haen lisätietoja googlella. (Ja varoituksen sanana: jos menette tuota sivustoa selailemaan, tuntemattomien vainajien osiossa on kaikkien kuolleista tehtyjen piirustusten, kipsivalosten ja savipäiden seassa satunnaisesti myös kuolleista otettuja valokuvia. Ei siis välttämättä sovi herkille mielille.)
Päädyin tuolle sivustolle ensimmäistä kertaa muutama vuosi sitten. Elämässäni oli menossa vähän vaikeampi jakso, ja jos en väärin muista, oli syksy ja yhtä pimeää kuin nytkin. Kulutin aikaani netissä, koska en jaksanut liikuskella ulkona ja mieltäni painavat asiat olivat sen verran raskaita kantaa, että oikein hakemalla hain muuta ajateltavaa. Synkän mielialani takia taisin päätyä tavallista useammin lueskelemaan yliluonnollisista mysteereistä, ratkaisemattomista rikoksista ja murhista, joten on aika ymmärrettävää, että tuonnekin eksyin.
Olen kerran ja toisenkin pohtinut tuon sivuston vetovoimaa, sen "viehätystä" - koska toisaalta tuntuu, että käsillä on lähestulkoon moraalinenkin ongelma. Minä, joka asun aivan täysin väärällä puolella Atlanttiakin voidakseni avustaa noiden kuolleiden ja kadonneiden nimeämistä tai yhdistämistä läheisiinsä, en voi vedota varsinaisesti mihinkään hyvään tarkoitukseenkaan. Lähtökohta, jonka vuoksi sivustolle päädyin, oli kyllä hivenen epänormaali; näen nykyään asian siten, että omassa synkeässä mielentilassa synkkien asioiden "metsästäminen" oli jonkinlainen tapa testata omaa kestävyyttä. "Jep, pystyn katselemaan kuolleiden kuvia netistä, eikä se tunnu juuri miltään. Olen 'kova jätkä'. Jos en hätkähdä tästä, en hätkähdä mistään muustakaan, joten omat surut ja synkkyyskään eivät ehkä loppujen lopuksi merkitse mitään." Oliko tuolloin, tai onko nyt, kyseessä siis jokin erityisen makaaberi sosiaalipornon muoto? Jos vastaus on yksiselitteisesti kyllä, en ehkä syytä epäillä, että minulla on ns. päässä vikaa.
Onneksi asiat eivät ole juuri koskaan niin yksiselitteisiä. On totta, että minusta ei ole noille vainajille tai heidän läheisilleen mitään apua, mutta sivusto saa kyllä pohtimaan monenlaisia asioita ihmiselämästä. Olen palannut selailemaan tapauksia aika ajoin, vaikka elämässäni on meneillään huomattavasti valoisampi jakso, joten sivusto tarjoaa muutakin miettimistä kuin pelkän elämän synkkyyden ja turtumuksen. Minusta jo ensinnäkin noiden kadonneiden/tuntemattomien vainajien määrä on häkellyttävän suuri. Kuinka niin moni ihminen voi hävitä jäljettömiin tai kadota kokonaan? Sillä tosiasialla on jatkuvasti vaikeuksia mahtua minun järkeeni. Mutta ilmeisesti voi, eikä se ehkä ole aivan niin kummallista, kun asiaa tarkemmin ajattelee Nuo luettelot kattavat tapauksia jo yli sadan vuoden ajalta - ja Yhdysvallat on suuri maa, samoin Pohjois-Amerikka on suuri manner, joten mahtuuhan sinne väkeä ja myös paljon noita surullisia, salaperäisiä ihmiskohtaloita. Asiaa voi ehkä ajatella myös siltä kannalta, että nuo ihmiset "ansaitsevat" sen, että joku ajattelee heitä ja pohtii heidän kohtaloaan, edes joskus. Eikä aiempi uhmakas kuvitelmani siitä, että heidän kohtalonsa ei "tunnu miltään", edes pidä paikkaansa. Kun selailen ratkaistuja tapauksia, ilahdun ja tulen surulliseksi tai vähintään mietteliääksi vuorotellen - kadonneet henkilöt löytyvät välillä myös hengissä, tai vainaja on saanut nimen sekä omaiset tiedon hänen kohtalostaan, mikä on jollakin tavalla kuitenkin helpottava tieto, jopa ulkopuoliselle. Kuolleiden kohdalla toivoa onnellisesta ratkaisusta ei enää ole, joten se on surullista, mutta nimetöntä vainajaa eivät omaiset tai ystävät voi edes surra, ja sivustakatsojankin on vaikea rauhoittua yksinomaan sen tosiasian ääreen, että joku on kuollut. Ihmisen elämän päättymistä ei ole sinetöity, koska ilmassa on tuo selittämätön jännitysmomentti ja mysteeri, joka vaatii ratkaisua: Kuka tuo vainaja on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti