Olin lauantaina pitkästä aikaa juhlissa. Lienee sanomattakin selvää, että ilta oli onnistunut - hyvä seura, hyvät ruuat ja juomat, vilkas keskustelu ja sosiaalinen kanssakäyminen yleensä poikkeuksetta virkistävät mieltä. Myös laulamaan pääsivät kaikki halukkaat, mikä minua erityisesti ilahdutti.
Vaikuttavin ja omalaatuisin elämys oli kuitenkin kotimatkani keskustan yökerhosta kotiin. Luonnollisesti aikomuksenani oli palata hyvässä järjestyksessä ja taksilla, mutta kirpeän kuulas yö houkutteli mukaansa, enkä tietenkään voinut vastustaa pientä seikkailuhenkistä kävelymatkaa. Erään horjuen taivaltavan herran ohitin turvallisen välimatkan päästä: vaihdoin hyvissä ajoin toiselle puolen katua. Mutta ei minua silti pelottanut, vaan mieleni oli ihmeellisen tyyni, kohonnut ja onnellinen. Taivas oli tähdessä ja paikoittain sakea aamuyön usva sai tutun reitin näyttämään salaperäiseltä haltioiden seudulta - sillä tavalla yö tekee taikojaan.
Öisin, kun ketään ei ole kuulemassa tai katsomassa, voi myös päästää itsensä valloilleen. Jos joku sattui olemaan tienvarren taloissa hereillä kolmen ja neljän välillä aamuyöstä, saattoi kuulla jonkun laulavan... Tunnelmapaloja, mollisointuisiakin, mutta sävyltään kuitenkin toivorikkaita. Lapsuuden ja nuoruuden lauluja, koulun laulukirjoja ja kuorolauluja myöten, ja löysinpä vielä vanhat suosikkinikin eli lännenmiesten balladit (kuten otsikossa mainitun Punavirran laakson). Ihana yö ja ihana matka!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti