Bailaora in the making?

Olen omalta osaltani osallistunut jokasyksyiseen harrastusten aloittamisrumbaan jo monena vuonna: selaillut opistojen kurssiohjelmia, haaveillut aloittavani useita kursseja ja välillä päässyt jopa niin pitkälle, että olen ihan oikeasti ilmestynyt jonkun harrastusryhmän ensimmäiseen tapaamiseen. Kurssit ja ryhmät, joissa olen jaksanut käydä kauemmin kuin kuukauden ovatkin sitten jo harvassa, ja erityisesti liikunnalliset harrasteet ovat tyssänneet ennen aikojaan.

Erään harrastuksen kohdalla olen kuitenkin yllättänyt itseni: neljäs vuosi samassa harrastuksessa käynnistyi juuri. Kyseinen harrastus on flamenco.

Parasta tehdä selväksi, etten ala-asteiän jälkeen saanut onnistumisen elämyksiä liikunnasta, varsinkaan koululiikunnasta, ja siitä seurasi, etten ole koskaan kokenut itseäni liikunnalliseksi tyypiksi. Päin vastoin minulla oli tapana sanoa, että olen fyysisesti täysin lahjaton ja muutenkin kömpelö. Rytmitajussani ei ole ollut pahemmin vikaa, mutta sekään ei tehnyt minua tyytyväiseksi, sillä en mielestäni oppinut esim. perinteisten tanssien askelkuvioita niin nopeasti kuin olisi "pitänyt", ja sanomattakin selvää, että jumppa-, step- ja aerobictunnit musiikin säestyksellä olivat kauhistus, koska en vain tajunnut niitä kuvioita.

Flamencosta kiinnostuin vuonna 2000, kun näin erään harrastajan sooloesityksen. Ajatus harrastamisesta lähti itämään, mutta tuolloin minulla ei ollut varaa siihen, eikä oikein paikkaakaan, minne mennä - opiskelijana elämän täyttivät opinnot ja sosiaalinen elämä, enkä ollut "kotonani" oikein missään, en ainakaan siten, että olisin voinut olla varma asuvani samassa kaupungissa vielä seuraavanakin vuonna.

Jälkikäteen on mielenkiintoista pohtia, mikä minua flamencossa oikein kiinnosti. Yksi syy on varmasti se, että se vaikutti tarpeeksi vaikealta ja melkeinpä saavuttamattomalta, minä kun kärsin jossain määrin syndroomasta nimeltä "Haluan aina sitä, mitä en voi saada". Toinen syy oli pyrkimys erottua joukosta. JOS oppisin tanssimaan siten, kuin tuo näkemäni esiintyjä, voisin olla jo melko varma siitä, että osaan jotakin sellaista, jota useimmat ihmiset eivät osaa. Nuo syyt eivät ole kaikkein kauneimpia motiiveja opetella uutta, se on myönnettävä, vaan lähinnä erikoisuuden tavoittelua ja itsekorostusta. Mutta kun lopputulos on se, että päädyin vihdoin sellaisen harrastuksen pariin, joka sopii minulle ja johon tunnen intohimoa, ei motiivejakaan ehkä kannata liiaksi halveksua.

Olen luonteeltani siten kaksijakoinen, että olen pienissä asioissa pikkutarkka mutta suurissa linjoissa suurpiirteinen. Flamenco osuu tässä suorastaan persoonani ytimeen. Rytmin kanssa ei voi pelleillä, askeleiden ja liikkeiden on osuttava paikalleen - mutta siitä eteenpäin kyse onkin pääasiassa siitä, miten kulloinkin haluaa itseään ilmaista. Miellän tanssimisen esittäväksi taiteeksi ennemmin kuin liikunnaksi (mistä syystä minunkin on ehkä ollut helpompi sopeutua harrastukseen - muistetaanpa vain tuo liikunta-antipatiani!), ja sellaisenaan tärkeä väylä itseilmaisuun. Esiintyminen on ollut minulle aina vaikeaa. Se ei kuulemma näy päällepäin, mikä on onni sinänsä, mutta todellisuudessa kärsin sen verran pahasta esiintymisjännityksestä, että jokaista julkista esiintymistä edeltävä tila tuntuu, jos ei nyt omalta yksityiseltä helvetiltä, niin vähintään kiirastulelta kuitenkin. Vaan kas kummaa - tanssiminen yleisön edessä ei ole kuin n. puoliksi niin kamalaa, koska minun ei tarvitse avata suutani.

Flamencoon perehtyminen on ollut minulle myös harvinainen tilaisuus oppia kärsivällisyyttä. Sen lisäksi, että olen "haluan sitä, mitä en voi saada" -ongelmainen, olen myös "hetimullekaikki" -viallinen. Tuloksia ei ole flamencon parissa tullut hetkessä, mutta olen oppinut nauttimaan siitä mitä on, enkä välitä enää niin paljon päämäärästä - varsinkaan, kun tämän harrastuksen parissa et koskaan ole ns. valmis. Nyt, "vain" kolmen vuoden jälkeen, voin todeta, että hallitsen jo melko hyvin pari perustavanlaatuista asiaa:

1. Jalkani ja käteni tottelevat minua, vihdoinkin. Eivät tietenkään täysin, askelten ja koreografian opettelussa on nähtävissä sama ongelma kuin niillä edellämainituilla jumppatunneilla - jokainen uusi kuvio on ensimmäisellä kokeilukerralla lähes fiasko, kun sotken kaiken keskenään, suunnat, jalat ja kädet. Ihmeellistä sen sijaan on, että kun viikon päästä tulen tunnille, ja jatkamme kuvion opettelua, kyseinen sählääminen on hyvin usein kadonnut. Kiitän alitajuntaani, joka toimii, vaikka emäntänsä ei toimisikaan.
2. Osaan kuunnella musiikkia ja rytmiä, ts. erotan, milloin kuvio vaihtuu. Oletan sen johtuvan siitä, etten joudu enää kiinnittämään kaikkea huomiota vartaloni liikkeisiin.

Referoiden: Osaan liikkua ja kuunnella. Ei ehkä kauhean huono saavutus "3-vuotiaalle"?