Joskus, kun katson peiliin, en tunnista itseäni. Siellä onkin vieras nainen, joka näöstä päätellen tietää onnellisesta elämästä jotakin, jota itse en tiedä. Hän on salaperäisempi ja kauniimpikin kuin minä: hänellä on kauniisti kaartuvat kulmat, mustat ripset ja tummat, kirkkaat silmät, täyteläiset huulet, korkeat poskipäät ja iho, joka hehkuu melkein kuin helmiäistä ja vaalean kahvikermajäätelön sävyä. Hän katsoo peilistä vain silmäkulman kautta vilkaisten, suu pienessä, itsetiedottomassa hymyssä, ja muistuttaa suorastaan ärsyttävällä tavalla sitä naista, jollainen haluaisin olla aina. Huoleton ja itsevarma, mielessään jotakin miellyttävää, ehkä haaveita, mieleisiään ajatuksia tai jokin mukava muisto. Mutta tietenkin hän katoaa, kun katson toisen kerran ja tarkemmin. Silloin peilistä katsoo vanha tuttu minä, jonka suun ympärillä olevat juonteiden alut arki pulmineen tuo esiin, ja jolla tummat silmänaluset, kiilloton iho sekä näillä näkymin ikuisesti jatkuva, vaikkakin satunnainen akne.
En tiedä, miten tuon vieraan naisen saisi näkymään kauemmin. Kuluneen kuukauden aikana olen törmännyt häneen tavallista useammin, mutta en ole varma, miksi. Onhan minulla ollut onnellisia ajatuksia ja jonkinlainen luova kausi meneillään, mutta samalla myös stressiä ja huolenaiheita, jopa siinä määrin, että olen laihtunut muutaman kilon. Se vain ei valitettavasti ole missään tapauksessa pysyvä olotila. Hämyinen valaistus peilin tienoilla saattaa auttaa, ja niinpä nyt tulevana pikkujoulukautena saan ehkä illuusion tuosta vieraasta naisesta pysymään kauemmin, tosin puuterin ja muiden meikkien suosiollisella avustuksella. Mutta keinotekoinen värityskään ei tuo sitä sisäistä hehkua. Ehkä minun on siis asetettava toivoni huolettomuuteen ja itsevarmuuteen, ja etsittävä edelleen myös niitä onnellisia oivalluksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti