Työpöydän laatikoita penkoessa törmää moniin muistoihin, joiden olemassaoloa on hädin tuskin muistanut. Oheinen runo on kirjoitettu vuosina 2000-2004, mutta tarkkaa vuotta, saati päivämäärää en millään muista, koska olin nuo tiedot jättänyt muistiinpanokortistani pois. Sen tosin muistan, että runon alku oli ensiksi aivan toisenlainen, ja että kypsyttelin tekstiä varmaan vuoden-pari ennen lopulliseen muotoon kirjoittamista.
Titaanisydän
Sydän on kevyt, kaunis ja kiiltäväkuorinen.
Ole mitä vain, kesäyön keiju.
Ole jättiläinen.
Lastisi upottaa
tuhansia tonneja rautaa
kovapintaista metallia
painaa vasten rintakehää.
Titanian hovi on satu jota ei ole.
lauantai 28. elokuuta 2010
torstai 19. elokuuta 2010
Léon (The Professional, 1994)
Minä se en ikinä opi. En ainakaan sitä, mitä tulee Luc Bessonin elokuviin, eli että vaikka hyviä ovatkin, minun ei ehkä kannattaisi niitä katsella.
Eilen televisiossa oli siis elokuvan "Léon" vuoro, enkä muistanut, vaikka olenkin leffan aikanaan nähnyt (ja ollut kovin vaikuttunut; sen kyllä muistin!), miten se tarkasti ottaen loppuu. Olisin totisesti kaivannut ihan oikeaa onnellista loppua. No, minkä sille mahtaa. Katsottu mikä katsottu, ja tällä kertaa tosiaan katsoin elokuvan loppuun - osavoitto sekin.
Pystyin sentään aikani asiaa pureksittuani toteamaan, että "onnellinen" loppu ei olisi ollut ihan onnellinen kuitenkaan, siis jos ajattelee, miten henkilöiden olisi pitemmällä tähtäimellä eli elokuvan päättymisen jälkeen käynyt. Mathilda kasvaisi muutamassa vuodessa pikkutytöstä teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, ja mikä olisikaan melkein ainoa ratkaisu kahdelle irtaimelle, psykologisista arvista kärsiville ihmisille, joiden ainoa mahdollisuus on takertua toisiinsa...? En olisi siitäkään ajatuksesta pitänyt, joten loppuratkaisu oli kai sittenkin ainoa inhimillinen ja "puhdas".
Siitä toki tunnistaa hyvän elokuvan, kun alkaa näinkin pitkällisesti sitä pohtia ja jatkaa tarinaa päässään, joten jos kyseinen elokuva ei ole tuttu eikä väkivalta elokuvissa ole ylitsepääsemätön ongelma, suosittelen.
Eilen televisiossa oli siis elokuvan "Léon" vuoro, enkä muistanut, vaikka olenkin leffan aikanaan nähnyt (ja ollut kovin vaikuttunut; sen kyllä muistin!), miten se tarkasti ottaen loppuu. Olisin totisesti kaivannut ihan oikeaa onnellista loppua. No, minkä sille mahtaa. Katsottu mikä katsottu, ja tällä kertaa tosiaan katsoin elokuvan loppuun - osavoitto sekin.
Pystyin sentään aikani asiaa pureksittuani toteamaan, että "onnellinen" loppu ei olisi ollut ihan onnellinen kuitenkaan, siis jos ajattelee, miten henkilöiden olisi pitemmällä tähtäimellä eli elokuvan päättymisen jälkeen käynyt. Mathilda kasvaisi muutamassa vuodessa pikkutytöstä teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, ja mikä olisikaan melkein ainoa ratkaisu kahdelle irtaimelle, psykologisista arvista kärsiville ihmisille, joiden ainoa mahdollisuus on takertua toisiinsa...? En olisi siitäkään ajatuksesta pitänyt, joten loppuratkaisu oli kai sittenkin ainoa inhimillinen ja "puhdas".
Siitä toki tunnistaa hyvän elokuvan, kun alkaa näinkin pitkällisesti sitä pohtia ja jatkaa tarinaa päässään, joten jos kyseinen elokuva ei ole tuttu eikä väkivalta elokuvissa ole ylitsepääsemätön ongelma, suosittelen.
tiistai 10. elokuuta 2010
Vaelluksella
Kesälomani n. 10 ensimmäistä päivää:
- n. 2150 km auton ratissa
- n. 70 km käveltyä kilometriä
- n. 16 kg painava rinkka
- n. 2,5 kadotettua kiloa
- noin sata hyttysten, mäkärien, polttiaisten ja ehkä joidenkin muidenkin ötököiden puremaa
Siinä tiivistettynä tämänvuotinen lomamatkani, kuuden päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa Itä-Lapissa.
Perheessämme on harrastettu retkeilyä niin kauan kuin muistan, joten vaellus tai Lappi eivät ole minulle uusia kokemuksia sinänsä. Edellisestä reissusta ehti olla jo kolme vuotta aikaa, ja sekin suuntautui Kuusamoon. Karhunkierros siellä jäi sitä paitsi kesken, kun nuotiopaikan istuintukki oli jonkun neropatin toimesta vain näennäisesti tuettu ja romahti sopivasti toisen jalkateräni päälle.
En tiedä, miten retkeilyn ja vaellusten viehätystä voisi avata ihmisille, joilla ei ole siitä kokemusta. Hetkittäin tulee itsellekin vaiheita, jolloin ihmettelee, miksi ihmeessä edes lähti; rinkka painaa, jalkoihin sattuu, sataa, on likaista, hikistä, märkää ja väsynyttä. Mutta väsymyksen mentyä askel nousee taas reippaasti, sadetta seuraa auringonpaiste, ja jo pelkkä tunturin laelta aukeava maisema tuntuu palkitsevan kaikki vaivat.
Tämänkertaisen reissun antina tuntuu päällimmäiseksi nousseen tyytyväisyys siitä, että kroppani kesti ja suoritti koettelemuksen - paljon paremmin kuin uskalsin odottaa. En ollut etukäteen ollenkaan varma, että tämä mukavuudenhaluinen ja löystymään päin oleva kehoni kestää, varsinkin kun "hajoamista" on viime aikoina tapahtunut sekä selkä- että niska-hartiavaivojen muodossa. Mutta selvästi tässä yli kolmekymmentävuotisessakin kropassa on vielä potentiaalia ja kipinää, vaikka olen erinäisistä syistä ollut menettämässä uskoni siihen.
Yli kolmekymmentävuotisessa mielessäkin on nähtävästi potentiaalia ja kipinää, ja on hyvä, että se kävi myös reissulla ilmi; sitä vakuutusta olen kaivannut myös. Kulkemisen mielenkiintoisia sivuvaikutuksia kun on ajatusten jatkuva virta ja arvaamattomuus. Usein pääosassa on musiikki, päänsisäinen jukeboksi, jossa voi soida aivan mitä tahansa. (Tämänkertainen repertuaarini koostui mm. lastenlauluista, porilaisten marssista ja 80-90-lukujen hittimusasta. Oli siellä pari maakuntalauluakin joukossa.) Mieli kuitenkin avautuu myös oman elämän ongelmille aivan eri tavoin, ja jostain syystä on helpompaa jättäytyä ajatusten vietäväksi.
On erittäin kuvaavaa elämäntilanteelleni, että ajatusteni pääteemoja olivat työ ja seksi. Ensiksi mainittu oli raskasta pohdintaa; olen eräällä tavalla umpikujassa, ja jo pelkästään se, että lomallakin asioita mietin, on todella suuri hälytysmerkki. Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että sain pohdittua tilannetta niin perin pohjin, että sain siitä vihdoinkin hetkellisen rauhan.
Toiseksi mainittua aihetta pohdin hyvin harvoin arkielämässä, sinkku kun olen - mutta tulipa nyt pohdittua menneet rakastajat (myönteisessä hengessä toki, muistelin vain niitä hyviä ja unohdin armollisesti niitä huonoja kohdanneenikaan) ja lihalliset ilot muutenkin. Hyvin vapauttavaa. Mielihyvällä huomaamani kehon sitkeys, jäntevyys ja suorituskyky varmaan tämänkin pohdinnan laukaisivat, sillä voisihan niitä todellakin tässä iässä hyödyntää paljon enemmän ja useammin myös sänkykamarin puolella. Ehkä piankin, onhan minulla vielä kesälomaakin jäljellä!
Vielä eräs ilon aihe, jota taivaltaessa oli hyvä pohtia, on sanojen kyky kuvata asioita ja erityisesti suomen kielen rikkaus. Luontoa ja ympäristöä kun voi kielemme avulla kuvata niin monin sanoin ja suorastaan runollisin muodoin - ja ne sanat nousevat ikäänkuin selkärangasta, jossa ne ovat uinuneet käyttöä odotellen. Esimerkiksi sana 'somerikko' - toki tunnen sanan, mutta en ole muistanut sen olemassaoloa, koska arjessa sitä ei koskaan tarvitse. Mutta vaelluksella sekin soljuu puheessa kuin itsestään: "Tuolta somerikon kohdalta ehkä pääsee parhaiten yli". Innokkaalle lingvisti-minälle ei sitä paitsi edes riitä suomen kieli yksin, vaan saamen kielikin nousee esiin tutkimisen arvoisena. Toivottavasti paikallisesta kirjastostamme löytyy saamen kielen sanakirja, minulla on monta sanaa tarkistettavana jo nyt.
- n. 2150 km auton ratissa
- n. 70 km käveltyä kilometriä
- n. 16 kg painava rinkka
- n. 2,5 kadotettua kiloa
- noin sata hyttysten, mäkärien, polttiaisten ja ehkä joidenkin muidenkin ötököiden puremaa
Siinä tiivistettynä tämänvuotinen lomamatkani, kuuden päivän vaellus Urho Kekkosen kansallispuistossa Itä-Lapissa.
Perheessämme on harrastettu retkeilyä niin kauan kuin muistan, joten vaellus tai Lappi eivät ole minulle uusia kokemuksia sinänsä. Edellisestä reissusta ehti olla jo kolme vuotta aikaa, ja sekin suuntautui Kuusamoon. Karhunkierros siellä jäi sitä paitsi kesken, kun nuotiopaikan istuintukki oli jonkun neropatin toimesta vain näennäisesti tuettu ja romahti sopivasti toisen jalkateräni päälle.
En tiedä, miten retkeilyn ja vaellusten viehätystä voisi avata ihmisille, joilla ei ole siitä kokemusta. Hetkittäin tulee itsellekin vaiheita, jolloin ihmettelee, miksi ihmeessä edes lähti; rinkka painaa, jalkoihin sattuu, sataa, on likaista, hikistä, märkää ja väsynyttä. Mutta väsymyksen mentyä askel nousee taas reippaasti, sadetta seuraa auringonpaiste, ja jo pelkkä tunturin laelta aukeava maisema tuntuu palkitsevan kaikki vaivat.
Tämänkertaisen reissun antina tuntuu päällimmäiseksi nousseen tyytyväisyys siitä, että kroppani kesti ja suoritti koettelemuksen - paljon paremmin kuin uskalsin odottaa. En ollut etukäteen ollenkaan varma, että tämä mukavuudenhaluinen ja löystymään päin oleva kehoni kestää, varsinkin kun "hajoamista" on viime aikoina tapahtunut sekä selkä- että niska-hartiavaivojen muodossa. Mutta selvästi tässä yli kolmekymmentävuotisessakin kropassa on vielä potentiaalia ja kipinää, vaikka olen erinäisistä syistä ollut menettämässä uskoni siihen.
Yli kolmekymmentävuotisessa mielessäkin on nähtävästi potentiaalia ja kipinää, ja on hyvä, että se kävi myös reissulla ilmi; sitä vakuutusta olen kaivannut myös. Kulkemisen mielenkiintoisia sivuvaikutuksia kun on ajatusten jatkuva virta ja arvaamattomuus. Usein pääosassa on musiikki, päänsisäinen jukeboksi, jossa voi soida aivan mitä tahansa. (Tämänkertainen repertuaarini koostui mm. lastenlauluista, porilaisten marssista ja 80-90-lukujen hittimusasta. Oli siellä pari maakuntalauluakin joukossa.) Mieli kuitenkin avautuu myös oman elämän ongelmille aivan eri tavoin, ja jostain syystä on helpompaa jättäytyä ajatusten vietäväksi.
On erittäin kuvaavaa elämäntilanteelleni, että ajatusteni pääteemoja olivat työ ja seksi. Ensiksi mainittu oli raskasta pohdintaa; olen eräällä tavalla umpikujassa, ja jo pelkästään se, että lomallakin asioita mietin, on todella suuri hälytysmerkki. Mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että sain pohdittua tilannetta niin perin pohjin, että sain siitä vihdoinkin hetkellisen rauhan.
Toiseksi mainittua aihetta pohdin hyvin harvoin arkielämässä, sinkku kun olen - mutta tulipa nyt pohdittua menneet rakastajat (myönteisessä hengessä toki, muistelin vain niitä hyviä ja unohdin armollisesti niitä huonoja kohdanneenikaan) ja lihalliset ilot muutenkin. Hyvin vapauttavaa. Mielihyvällä huomaamani kehon sitkeys, jäntevyys ja suorituskyky varmaan tämänkin pohdinnan laukaisivat, sillä voisihan niitä todellakin tässä iässä hyödyntää paljon enemmän ja useammin myös sänkykamarin puolella. Ehkä piankin, onhan minulla vielä kesälomaakin jäljellä!
Vielä eräs ilon aihe, jota taivaltaessa oli hyvä pohtia, on sanojen kyky kuvata asioita ja erityisesti suomen kielen rikkaus. Luontoa ja ympäristöä kun voi kielemme avulla kuvata niin monin sanoin ja suorastaan runollisin muodoin - ja ne sanat nousevat ikäänkuin selkärangasta, jossa ne ovat uinuneet käyttöä odotellen. Esimerkiksi sana 'somerikko' - toki tunnen sanan, mutta en ole muistanut sen olemassaoloa, koska arjessa sitä ei koskaan tarvitse. Mutta vaelluksella sekin soljuu puheessa kuin itsestään: "Tuolta somerikon kohdalta ehkä pääsee parhaiten yli". Innokkaalle lingvisti-minälle ei sitä paitsi edes riitä suomen kieli yksin, vaan saamen kielikin nousee esiin tutkimisen arvoisena. Toivottavasti paikallisesta kirjastostamme löytyy saamen kielen sanakirja, minulla on monta sanaa tarkistettavana jo nyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)