Migreenipainajainen

Taas ne alkoivat, näköhäiriöt, ja kesken työpäivän tietenkin. Tällä kertaa lähdin kotiin, arvelin kokemuksesta, että kun edellisenä päivänä oli jo migreenin etiäisiä, kohtaus voi olla kova. Mutta olen useamman kerran vain napannut särkylääkettä, jäänyt lymyilemään työhuoneeseeni ja jotenkuten sinnitellyt päivän loppuun, suurelta osin siitä syystä, etten kerta kaikkiaan enää edes kehtaa lähteä töistä migreeniin vedoten, kun kohtauksia on ollut nyt useammin kuin joka toinen viikko kaiken syksyä.

Ja oma syy, ehkä, osittain, kun en ole jaksanut tätä(kin) asiaa alkaa selvittää juurtajaksain. Työterveyslääkäri ei osaa ottaa kantaa, pohtii estolääkitystä mutta epäröi, kun ne ovat kuulemma melkein kaikki beetasalpaajia, ja yleislääkärinä hän ei edes varmaksi tiedä, voinko niitä sydämeni takia ottaa. No, enpä tiedä minäkään, enkä erityisemmin lääkäriä painostanut ottamaan yhteyttä asiantuntijoihin, kun en oikeastaan haluaisi lähteä siihen pilleri-joka-päivä -rumbaan. Ja mukavaahan olisi, jos ensiksi selvitettäisiin syy siihen, että migreenikohtaukset ovat lisääntyneet näin äkillisesti, ja ehkä jopa hoidettaisiin sitä syytä eikä vain oireita.

Stressiä yritin osoittaa syylliseksi ensimmäisen kuukauden ajan, mutta tasaisesti neljättä kuukautta jatkuva stressi - jota en itse stressiksi edes tunnista, arki on mielestäni ihan normaalia - vaikuttaa jo aika omituiselta. Seuraava epäilyksenalainen on niska-hartia-alueen jäykkyys, mutta sitä ymmärsin lähteä selvittämään aika lailla jälkijunassa, joten työpisteeni ja työasentoni tarkastaminen on vasta tuloillaan.

Vaihtoehtohoidot ehtivät jo jossain vaiheessa kiinnostaa, mutta kuinka ollakaan, niissäkään ei ole kauheasti vaihtoehtoja, edellämainitun sydänasian takia. Mm. akupunktio on poissuljettu apu, vaikka sitä olisin mielelläni kokeillut. Alkaa olla hieman epätoivoinen olo, ja kurja mieli muutenkin: muu ei ehkä auta kuin sotkea taas kaikki mahdolliset hoitotahot asiaan (taitavat jo kardiologisella kohta kirota sitä päivää, kun minä muutin heidän vaikutusalueelleen...?), enkä vain millään jaksaisi vielä sitäkin taakkaa tähän kaamosaikaan lastata!

Hetki, jota olen odottanut?

Tänään kohdalleni taisi osua harvinainen kokemus: sain kiinni sellaisesta pienestä, ohikiitävästä hetkestä, jolloin yksi lehdykäinen elämän kirjassa höyhenenkevyesti käännähti.

Olen kärsinyt pienimuotoisesti jonkinlaisesta ikäkriisistä ehkä jo pari vuotta. Olen toki keskittynyt ikääntymisen myönteisiin puoliin, enkä siis ole jättänyt koskaan tilaisuutta käyttämättä, jos on ollut mahdollisuus huokaista ja todeta, että "onneksi en ole enää lapsi/teini/parikymppinen!". Tottahan se onkin - ei niitä kasvamisen tai aikuistumisen kipukohtia enää haluaisi käydä läpi. Mutta "ihanneiäkseni" olen määritellyt 27-28 vuotta, koska on tuntunut usein siltä, että mieleni ei vain vielä ole (eikä haluakaan olla!) yli kolmenkymmenen, varsinkin kun vuosia tuntuu tulevan lisää aina vain nopeammin.

Mutta tänään se siis iski, se hetki, jolloin aivan spontaanisti ajatuksissani totesin, että luojankiitos en ole enää "kaksvitonen" tai edes 28-vuotias, jolloin (ainakin teoriassa) voisi olla vaarana se, että olisin vielä opiskelija! (For the record, valmistuin 26-vuotiaana, mutta siitä on siis mielikuvissani vielä aika pieni hyppäys 28-vuotiaaksi.)

Tästä käänteentekevästä ja vapauttavasta ajatuksesta saan kiittää pelkkää arkista sattumaa. Istuin linja-autossa matkalla omaan, lämpimään kotiini, väsyneenä sekä työpäivästä että juuri päättyneestä harratustunnista, ja katselin ikkunasta, kun opiskelijatapahtumaan osallistuva haalarikansa vaelsi kadulla suurina laumoina. Mikä ihana tunne, kun tajusin, että minun ei enää tarvitse vaeltaa siellä heidän joukossaan, palella tuulisessa, pakkasyöhön valmistautuvassa lokakuun illassa ja pitää kaikella nuoruuden innolla "hauskaa"; saada elämykseni kaveriporukan "joukkovoimasta" ja ryypätä niin paljon, että päässä pyörii ja viimeiset promillet haihtuvat verestä vasta seuraavan iltapäivän puolella!

Ja ei, minua ei pidä ymmärtää väärin; se oli ihan oikeasti hauskaa aikanaan - se oli nuoruutta ja vapautta, kasvamista ja ennenkaikkea todellakin opiskelua, ei pelkästään työuraa vaan myös elämää varten. Mutta kuten sanottu: onneksi ei enää!

Sairaalakeikka

Sairaalassa harvoin nukkuu hyvin, kun ympäristö on täynnä vieraita ääniä ja huonetoverikin kenties ptää omanlaistaan meteliä. Asiaa ei varsinkaan auta se syy, miksi sairaalassa yötään viettää - on kipuja, jäykkyyttä, sairautta.

En muista yleensä olleeni erityisen altis tuskailemaan oloani enkä vaipumaan alakuloon, vaikka läpikäymäni leikkaukset ovat olleet kuitenkin sen laatuisia, että ne ovat merkinneet kehollekin ihan kohtalaista ravistusta: tujuja lääkkeitä, verta vuotaa, adrenaliinitasot ovat korkealla ja verisuonet ja sydänkin ovat joutuneet suoraan kontaktiin vierasesineiden kanssa. Mutta tällä kertaa minulla näytti olevan aikaa viettää leikkauksen jälkeinen levoton yö pohtien kaikenlaista.

Leikkauksen jälkeen olo ei ollut erityisen sankarillinen. Kun makaa liikumatta lavetilla operoitavana kolme tuntia, ehtii väsähtää ja kyllästtyä monta kertaa. Keskustelu lääkärin ja hoitotiimin kanssa vähenee alun small talkista koskemaan lähinnä sitä, sattuuko johonkin vai ei. Kai se on se kiltti pikkutyttö minussa edelleen, jonka mielestä on huonoa käytöstä vain valittaa - joten kun n. kymmenennen kerran ilmoittaa, että puudutusaineen vaikutus alkaa taas vähetä tai ei ylety sille alueelle, johon leikkaava lääkäri suuntaa, tuntee toistavansa itseään ja olevansa muutenkin huonoa seuraa. Ja tämä siis siitä huolimatta, että sinua on A) erikseen kehoitettu sanomaan vähäisistäkin nipistämisistä tai muista epämukavuuden tunteista ja B) tosiasiassa leikkausalin henkilökunta on varmasti kuullut ja nähnyt sata kertaa pahempaakin - ja oletettavasti pitävät ihan hyvänä asiana, että potilas pitää heidät ajantasalla voinnistaan.

Mutta selittämättömiä ovat tottumuksen tiet. Potilaana stoalaista tyyneyttä vuosikausia harjoittaneena/suosineena minun oli ja on hieman vaikea hyväksyä, että minusta saatiin irti peräti yksi spontaani huudahdus. Sekin ihan pelkästä säikähdyksestä, ei suinkaan kivusta - lääkäri puudutti hermoja enkä koskaan ollut aiemmin kokenut sitä, että oikeaan paikkaan tökättynä se aiheuttaa mielenkiintoisia sähköiskumaisia rätinöitä ihan jossain muualla. Mutta, vähemmästäkin on kai identiteettejä mennyt raiteiltaan; tämä romutti sen ihannoidun kuvitelman itsestäni, että pystyisin olemaan pelkällä tahdonvoimalla hiljaa ja liikkumatta, jos niin päättäisin.

Sivuhuomio: tiedostan täysin oman ihanteeni olevan jokseenkin typerän. Itsepäisyyteenkin on moni kuollut, kun ei ole "alentunut" kenellekään kertomaan, että jotakin on pahasti vialla ja kovasti sattuu.

Yöllä oli aikaa miettiä muutenkin lääketieteen ihmeitä ja erityisesti perusteluja siitä, mikä on niiden järkevää käyttöä. Minua ne ovat auttaneet, siitä ei ole epäilystäkään, ja niiden ansiosta olen yhteiskuntaa ihan täysipainoisesti hyödyttävä yksilö. Rahaa on kulunut hoitooni kyllä paljon näiden yli 30 vuoden aikana, ja tulee kulumaankin vielä 30-40 vuotta eteenkinpäin. Eikä sillä, että kaikki olisi rahassa mitattava - mutta huomaan joskus kaipaavani jotakin merkkiä tai oikeutusta siitä, että juuri tällä tavalla asiat ovat menneet niin kuin pitääkin. Että olemassaolollani olisi jokin selkeä merkitys, koska alkujaan se joka tapauksessa oli aivan hiuskarvan varassa.

Olen joskus vuosia sitten masennuksen kourissa erehtynyt ajattelemaan, että maailmassa tapahtui virhe juuri siinä kohtaa, kun synnyin elossa enkä kuolleena, kuten synnytyssalissa oletettiin - että monista tuskista ja vaikeuksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin, olisi päästy jo sillä, niin minä kuin muutkin asianosaiset. Mutta täysissä sielun ja ruumiin voimissa (kuten nyt), ainoa järkevä ratkaisu on kääntää asia toisin päin: vaikka se lopputulos olisi säästänyt minut kaikilta niiltä ongelmilta, joita elämäksi kutsutaan, perheelleni sillä varmasti oli ja on suuri merkitys; sikiö, vauva, lapsi oli heille jo olemassa, joten jos olisin menehtynyt, heidän elämässään olisi pieni lapsenmentävä tyhjä aukko vielä tänäkin päivänä. Ehkä sen on riittävän hyvä peruste olemassaoloon jo yksin? Ja jos olen ollut myös muille läheisilleni ja ystävilleni merkityksellinen, tavalla tai toisella, siinä on ehkä lopullinen vakuutus siitä, että tapahtumille on aina mahdollista löytää hyvät syyt. Ihminen pystyy myös aika pitkälle vaikuttamaan itse siihen, kuinka merkitykselliseksi elämä muodostuu. Luulisin onnistuneeni siinä - toivon, että olen onnistunut siinä. Ja itseni, perheeni ja ystävieni tähden menen varmasti vielä seuraavaankin operaatioon - ja sitä seuraavaan - sillä määrällä AITOA sankarillisuutta kuin mitä itsestäni saan raavittua kasaan. (Nyt se on vielä helppo luvatakin, kun tiettävästi edessä on monta tavanomaista vuotta ennen sitä!)

Tämäkö romantiikkaa?

Suunnittelin tänään rentoutuvani työpäivän jälkeen romanttisen chick litin ääressä, mutta huomasin, että tällä kertaa se ei luonnistunutkaan. Syy ei ollut kykenemättömyyteni rentoutumiseen tai muutkaan tavanomaiset syyt, vaan vika oli itse kirjassa. Tai no, perimmältään, syy on minun; tiedänhän minä, mitä kevyt romanttinen kirjallisuus pitää sisällään, ja silti sitkeästi silloin tällöin niitä luen.

Suurin ongelma noissa romanttisissa, vaikkakin moderneista itsenäisistä naisista kertovissa kirjoissa on mielestäni aina ollut se, että vaikka kirja ja juoni muuten olisi viihdyttävä, jossakin kohtaa menee huikean pahasti metsään. Usein kirjan suuri konflikti johtuu aivan typeristä (ja useimmiten naisen puolelta, joka taas mielestäni on jo loukkaavaa keskivertonaisen sosiaalisen älykkyyden aliarviointia!) väärinkäsityksistä, jotka oikeassa elämässä olisivat ratkaistavissa sillä, että potentiaalinen pariskunta ihan reilusti kysyisi toisiltaan tosiasioista ja opettelisivat yleensäkin tuntemaan toisensa siten kun _normaalit_ ihmiset tekevät. Joskus taas tarinan sankari on niin ärsyttävän macho, että ainakin minun tekisi mieli käydä läimäyttämässä ko. tyyppiä (ja mielellään myös sankaritarta, joka kieppuu "omituisen vetovoiman vangitsemana" kyseisen öykkärin kimpussa).

Tällä kertaa paloi hermo siihen teennäisyyteen, jolla kirjailija yrittää pääpariaan saada mahdollisimman nopeasti sänkyyn. Juoni tiivistettynä tähän asti on tämä: Nainen muuttaa pikkukaupunkiin selvittääkseen varhaislapsuudessa sattuneen tragedian, joka jätti hänet orvoksi. Miehen perhe on osallinen kyseiseen tragediaan. Nainen menee baariin, jonka mies omistaa, ja jossa toimii baarimikkona. Nainen ja mies vaihtavat pari sanaa. (Mutta tottakai tuntevat merkillistä vetovoimaa, joka saa heidtä tsekkailemaan toisiaan päästä varpaisiin "levottomin ajatuksin".)

Nainen ja mies tapaavat seuraavaksi rautakaupassa, jossa vaihtavat pari lausetta, koska nainen etsii hiirenloukkuja. Sitten nainen ja mies tapaavat naapureiden grillibileissä ja mies alkaa jo käydä iholle illan pimeydessä parvekkeella. Parin päivän kuluttua mies tulee kylään hiirenloukun kera, ja lähentelee naista sekä fyysisesti että ehdotellen seksuaalista kanssakäymistä sanallisesti. Naisen mielestä se on OK ja kirjailija vihjaa, että pari olisi hetken pästä kiskomassa vaatteita yltään, ellei miehellä olisi sovittu tapaaminen muualla. Sitä kirjailija ei varsinkaan unohda painottaa, että kun nainen ei ole löytänyt tarpeeksi tasokkaita fuckbuddyja viime aikoina, hän on käytännössä elänyt selibaatissa peräti neljä vuotta!

Mikä kuvassa on siis vialla? No lähinnä se, että vaikka mies olisi kuinka vetovoimainen, kenen naisen - tai miehen - mielestä on ok käydä lähes ventovieraaseen ihmiseen käsiksi tämän omassa kodissa? Edeltäneet tapahtumat eli muutaman sanan/lauseen vaihto muutaman aiemman tapaamisen aikana eivät ole laisinkaan riittävä motiivi.

Olkoon siis vain kevyttä kirjallisuutta, mutta epäuskottavuus saa minut kiukkuiseksi. Jos kerran sankaritar kuvataan itsenäiseksi ja vahvaksi naiseksi, luulisi hänessä olevan tarpeeksi vastusta sankarille siinä suhteessa, että ihan noin helpolla ei olisi "sulaa vahaa" tämän edessä - selibaattitaustalla tai ilman :P. Itse en päästäisi paitani alle julkisella paikalla tunkeillutta miestä edes kotiini sisälle, ja jos syystä tai toisesta minun olisi pakko, potkaisisin tai löisin tätä pelkästä säikähdyksestä ja itsepuolustuksen nimissä, jos hän kävisi käsiksi uudemman kerran. Siinäpä sitä romantiikkaa kerrakseen...

Taas kerran transsukupuolisuudesta

Viihdyn hyvin internetin turuilla ja toreilla, joten monenlaisilla keskustelufoorumeilla vierailu on arkipäiväinen tapani löytää ajattelun aiheita ja peilata omia käsityksiäni maailman menosta muiden ihmisten vastaaviin. Joitakin asioita pysähdyn pohtimaan pitemmäksi aikaa, ja kuten näistäkin satunnaisista merkinnöistä huomaa, transsukupuolisuus on minulle yksi niitä elämän ilmiöitä, joista jaksan kiinnostua yhä uudelleen.

Olin kirjoittaa, etten tiedä, mistä tämä kiinnostus kumpuaa, sillä en ole koskaan ollut epävarma sukupuolestani enkä seksuaalisesta suuntautumisestanikaan. Mutta vastaus tuli lähes välittömästi: pohtimalla sukupuolisuuden kirjoa ja hylkäämällä yksiviivaisen nais-mies -dikotomian käsittelen omaa naiseuttani ja sen eri puolia; yleisesti ottaen sitä, kuinka en ole koskaan kokenut sopivani tietynlaisiin naiseuden muotteihin. Ehkä aika harva niihin loppujen lopuksi sopii?

Sosiologian opinnot yliopistossa taisivat tuoda ensimmäisen "valaistuksen" tähän asiaan. Perusopinnoissa käsiteltiin aivan kaikkea mahdollista (Giddensin tiiliskivi taisi olla auki vähän väliä koko ensimmäisen kurssikauden, kun sieltä luettiin osia ainakin kolmeen eri tenttiin), mutta nimenomaan sukupuolisuuden/seksuaalisuuden käsittely teki vaikutuksen. Poiketen siihen astisista käsittelytavoista ja vaikutteista (Miettikääpä itse seksuaalisuuden käsittelyn opetusputkea ala-asteelta lukioon 80-luvun lopusta 90-luvun puoliväliin - biologia jäi kyllä hyvin hanskaan mutta muu tieto piti hakea ihan itse toisaalta. Muistaakseni vasta joka teinille jaettu lehdykkä "Sexteen" avasi minulle asiasta jotakin tärkeää, joka ei käsitellyt pelkästään siittiöitä ja munasoluja.), sosiologian kursseilla nousivat esiin nimenomaan se seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kirjo, joka maailmassa vallitsee. Sen jälkeen en ole enää hetkeäkään kuvitellut, että maailmassa olisi yksiselitteisesti vain miehiä ja naisia, saati että heteroseksuaalisuus olisi jokin "ainoa oikea" versio asiasta.

Siinä alustus itse pohdintaan. Olisin voinut vielä jatkaakin, mutta eksyn kohta pääasiasta niin kauas, ettei takaisin ole paluuta :). Kaikessa "yksinkertaisuudessaan" halusin esitellä eräältä keskustelufoorumilta nappaamani ajatusleikin - tai empatiaharjoituksen, pyrkimyksen asettua toisen asemaan, tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua. Keskustelussa oli alkujaan siis kyse siitä, että cis-sukupuoliset yrittivät ymmärtää, miltä transsukupuolisuus tuntuu. Yleisesti myönnettiin, että jos ei ole henkilökohtaisesti kokenut sitä, miltä tuntuu, kun keho ja mieli ovat keskenään eri sukupuolta, asian emotionaalisia ulottuvuuksia on todella vaikea kattavasti käsittää.

Ajatusleikki joka tapauksessa menee näin: Entä jos joku kyseenalaistaisi sosiaalisen sukupuolesi (=gender) ja vaatisi sinua todistamaan, kumpaa sukupuolta olet? Koukku on siinä, että perusteluna et saisi käyttää mitään biologisia ominaisuuksiasi.

Minä mietin tätä kauan, ja mietin edelleen. Ja turhaudun :). Mikään, millä yritän määrittää ja todistaa omaa naiseuttani, ei suinkaan ole ominaisuus, ajatus tai tunne, joka takuuvarmasti olisi yksinomaan naisille varattu. Seksuaalista suuntautumista ei tietenkään voi missään tapauksessa käyttää - sehän ei todista yhtään mitään, koska niin miehet kuin naisetkin voivat viehättyä sekä miehistä että naisista tai molemmista. Tai no, laajennetaan spektriä siinäkin; kuka tahansa voi viehättyä kenestä tahansa, koska juuri äskenhän oli puhe, että janalle, jossa toinen pää on mies ja toinen on nainen, mahtuu suuri määrä muitakin sukupuolisuuden ilmentymiä.

Ainoa, haparoiva fakta omasta sosiaalisesta naiseudestani näyttää olevan se seikka, että tunnen olevani "kotona" omassa kehossani. En ole varma, liippaako sekin liian läheltä biologiaa ollakseen pätevä todiste? Mutta arvelisin, että se kelpaa, koska en perustele asiaa sanoen "Olen nainen, koska minulla on vagina, kohtu ja munasarjat" vaan totean, että olen nainen, koska mielestäni minulla kuuluukin olla mainitut ruumiinosat. Minä hyväksyn ne osaksi itseäni niin täydellisesti, etten yleensä edes ajattele asiaa. Sen lisäksi vielä pukeutuessani ja muuten koristautuessani pyrin tuomaan ulkomuotoni naisellisia ominaisuuksia enemmän esille, mikä osaltaan todistaa niiden ominaisuuksien hyväksymisestä ja suorastaan korostamisesta osaksi itseäni.

Transsukupuolisuuden ymmärtämiseen tämä pohdinta auttaa ehkä sen verran, että se antaa aavistuksen siitä turhautumisesta ja epätoivosta, joita ihminen, joka on täysin päinvastaisessa tilanteessa kuin minä, saattaa tuntea. Hän ei voi todeta, kuten minä voin, että "näin tämän kuuluukin olla". Hän joutuu päinvastoin toteamaan, että "näin tämän EI kuulu olla!" ja vielä elämään sen ristiriidan kanssa. Todistustaakkakin on valtava, sillä kuten ainakin omalta osaltani huomasin, lähes mitään ajatuksia, toiveita, tunteita tai muita henkisiä tai sosiaalisia ominaisuuksia ei voi luokitella yksinomaan naisille tai miehille kuuluviksi. Ainoa kivijalka asiassa tosiaan on tuo oma sisäinen vakaumus siitä, kuinka asian kuuluisi olla. Ja siinä vaiheessa, kun vakaumuksensa kanssa tulee tekemisiin muiden ihmisten kanssa, ollaan hyvin kriittisessä pisteessä: uskovatko muut sanaani tässä asiassa vai kyseenalaistavatko he sen? Sillä jos he kyseenalaistavat sen, on valitettavan vähän tehtävissä.