Nukkekotitunnelmia

Elämänlaadun parantamista tämäkin: olen päässyt vaihtamaan työhuonetta n. kuukausi sitten, joka sinällään oli loistava tilaisuus laittaa myös työergonomiset asiat kuntoon. Ongelmaksi muodostui huoneen edellisen haltijan jälkeensä jättämä, kaikin tavoin hyvä ja sopiva työpöytä - joka vain valitettavasti oli liian korkea. Vanhan standardin mukaisissa pöydänjaloissa ei ollut tarpeeksi säätövaraa, jotta pöytätasoa olisi saanut laskettua ne tarvittavat kymmenen senttiä.

Onneksi konstit ovat monet, ja tekijätkin löytyivät talon sisältä, kun tarpeeksi kauan kyseli ja odotti. Pajan miehet kävivät hakemassa kaikki pöytäkompleksin yksitoista onttoa metallijalkaa mukaansa, leikkasivat niistä ylimääräisen pois, kasasivat säätöholkin ja -jengat paikoilleen, ja voilá! Lopputuloksena on mielenkiintoinen, viehättävän nukkekotihenkinen (tai vähintään päiväkotikalustusta muistuttava) ja omiinkin silmiini mittasuhteiltaan hieman vääristynyt pöytä ("miten tuo pöytätaso voi olla noin alhaalla?") - jonka alle jalkani mahtuvat juuri oikeaan kulmaan, enkä enää tarvitse niitä iänikuisia, klenkkoja, "ergonomisia jalkatukia".

Erityismuotoiltu pöytäni on työpaikan nähtävyys, sitä käyvät melkein kaikki ihastelemassa - ja ivaamassa, tottakai ;). Mutta se heille suotakoon, kyllä minuakin jaksaa tämä persjalkaisuuteni ainakin muutaman päivän naurattaa... :)

Kun nörttityttö salille lähti

Olipa kerran eräs jo pitkälle kolmenkymmenen paremmalle puolelle ehtinyt virkanainen, joka ei kuitenkaan vieläkään ollut löytänyt sitä seesteistä hetkeä elämässä, jolloin ihan oikeasti voi alkaa kutsua itseään aikuiseksi naiseksi ja jättää tyttömäiset hyppelehtimiset sikseen. Hän ei myöskään ollut niitä ihmisiä, jotka jäävät paikoilleen pitkäksi aikaa, vaan aina oli jokin sisäinen tarve aloittaa uutta projektia, kehittää ja parantaa elämäänsä ja edistyä kaikin mahdollisin, niin henkisin kuin materiaalisinkin tavoin. Tällä naisella oli ongelma nimeltä migreeni. Oli kyllä muitakin ongelmia, mutta yleensä ne tavalliseen tapaan tulivat ja menivät joko itse ratkoittuina tai ajan myötä selvinneinä.

Migreeniongelmassa oli kuitenkin niin monta muuttujaa, että sille ei nainen kovin helposti omin voimin voinut mitään. Mutta testejä ja tutkimuksia oli tehty, psykologillakin käyty stressinhallinnasta keskustelemassa, ja mitään selkeää syytä tai ihmeparannusta ei ollut toistaiseksi löytynyt. Kyllähän nainen sen oli osannut aavistaakin, mutta protokolla on protokolla, joten kiltisti hän kävi läpi hierojat, silmälääkärit ja muut. Ja mikäs siinä, kaikki mitä tehtiin ja tarkistettiin kyllä selvästi paransi elämänlaatua ja elintapoja jollakin tasolla, vaikka migreeniin ne eivät toivotulla tavalla vaikuttaneet.

Asioita pohdittuaan ja kypsyteltyään - kuten tällä naisella oli tapana - hän tunsi joutuneensa melko lailla selkä seinää vasten. Jotain oli tehtävä. Eikä tarinamme nainen jäänyt toimettomaksi, sillä hän tiesi myös, että jopa selkä seinää vasten ollessa voi löytää kätensä tukevasti ovenkahvalta, sillä seinissä on onneksi usein myös ovia, valmiina aukeamaan johonkin uuteen ja mielenkiintoiseen. Ja kävi ilmi, että ainoaksi hyvältä kuulostavaksi apukeinoksi jäi sittenkin se kaikkien luonnollisin, se, mihin ihminen on oikeastaan rakennettu: liikunta ja fyysinen rasitus.

Ja niinpä sitten pääsi käymään, että tämä liikuntaa aina vältellyt nörttityttö päätti palkata personal trainerin auttamaan projektissa alkuun. Personal trainer puolestaan kiikutti nörttitytön salille punnertamaan, nostamaan painoja, vetämään leukaa ja tekemään muutenkin kaikenlaista kummallista ja erittäin rankkaa harjoittelua, mitä nyt salitreeneissä yleensä tehdään. Ja sinne kuntosalille tämä älyköksi, nörtiksi ja runotytöksi itseään kuvaileva nainen sitten jäi. Emme vielä tiedä, jäikö onnellisena elämänsä loppuun asti, mutta toivoa sopii.

---
Olen siis käynyt cross training -harjoituksissa kuukauden, lisänä ja "tukiopetuksena" nuo henkilökohtaiset valmennustunnit. Täytyy myöntää, että olen hämmentynyt, enkä usko, että tästä häkellyksestä ihan heti selviänkään, sillä minun on vieläkin hieman vaikea sisäistää, miten jouduin esimerkiksi tänä aamuna salille klo 9 harjoittelemaan mm. penkkipunnerrusta. Mutta harjoittelun hyvää tekevät vaikutukset näkyvät kyllä, sekä kehossa että mielessä. Muutaman loisteliaan endorfiinipöllyn jälkeen olen jo joutunut myöntämään, että tarpeeksi rankka harjoittelu voi olla jopa oikein kivaa, ja ehdottomasti sitä, mitä tarvitsen - hipsuttelun ja varovaisuuden aika on kerta kaikkiaan ohitse.

Ja entä sitten tarinamme kelmi, itse migreeni? Varmaksi en osaa sanoa, mutta tällä hetkellä tilanne on rohkaiseva: viimeisin migreenikohtausten väli venyi peräti kolmeksi viikoksi, mikä on pisin väli sitten elokuun.