Syvissä vesissä

Kuoleman kohtaaminen kuuluu elämään siinä missä monet muutkin kokemukset. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä lähempänä kuolema käy. Sitä selvemmin myös ymmärtää, kuinka sattumanvaraista se on; seuraava voi olla vanhempasi, ystäväsi tai jopa sinä itse.

Joudun parasta aikaa käsittelemään itse lähiomaisen kuolemaa, enkä ole kokenut tämänkaltaista asiaa aikaisemmin. Isovanhemmistani kukaan ei ole enää elossa, mutta he ovat kuolleet vuosia sitten - ensimmäinen jo ennen syntymääni, viimeinen ollessani ns. nuori aikuinen. En siis ole tiennyt, miltä suru tuntuu, mutta en ole varma, tiedänkö vieläkään, sillä päällimmäisinä tunteina on ollut huoli toisten läheisteni jaksamisesta, epäusko ja eräänlainen kiukku, raivo tai jopa viha. Varsinkin jälkimmäinen tunnetila hämmentää minua - en keksi sille muuta syytä kuin jonkinlaisen primitiivisen puolustusreaktion; raivo synnyttää adrenaliinia ja sitä tarvitsisin puolustautuessani ja puolustaessani minulle tärkeitä ihmisiä vaaroilta ja vaikeuksilta. Ikävää vain, että kuolema on eräs niitä asioita, joilta ei ketään voi suojella tai puolustaa.

Ärtymys ja lyhyt pinna luetaan tietääkseni myös masennuksen oireisiin, ja vaikka vierastankin tätä nimenomaista tunnetilaa, väsymys ja masentuneisuus ovat tuttuja asioita, ja niitä tunteita koen myös - ajatuksia siitä, että juuri millään ei ole väliä, eikä mihinkään asioihin jaksaisi oikein tarttua. Oikeastaan tekisi mieli vetää peitto korville ja nukkua pari kuukautta putkeen.

En ole kertonut tapahtuneesta työpaikalla, koska aluksi siitä puhuminen tuntui ylivoimaiselta, ja nyt asiaa "pimitettyäni" tuntuu, että sopivaa tilaisuutta ei enää tulekaan. Ratkaisuni ongelmalliseen umpikujaan näyttää olevan entistä tiukempi eristäytyminen ja sulkeutuminen oman mieleni sisälle. Aggressiokin pitää pintansa, huomaan itsessäni suorastaan ihmisvihaajan piirteitä. Pelkkää muiden ihmisten läsnäoloa ja pakollista kahvitunnin merkityksetöntä small talkia on erittäin vaikea sietää. En tällä hetkellä pidä kenestäkään, jonka en ole aiemmissakaan yhteyksissä kokenut ymmärtävän ajatuksiani ja tunteitani - enkä varsinkaan jaksa ihmisiä, jotka ovat elossa tyyriinä ja itsetyytyväisinä. Sehän ei suinkaan ole reilua, että ajattelen niin, mutta hitot siitä(kin).

Surun patoaminen näkyy tosin fysiikassakin: Päätäni on särkenyt yli viikon ja välillä on lieviä rintakipuja. Jotakin helpotusta olisi siis ehkä löydettävä. Kotona omassa rauhassa on hyvä olla, samoin sellaisten ihmisten joukossa, joiden edessä ei tarvitse toteuttaa mitään kovin tiukkaa sosiaalista kuria. En ole toistaiseksi edes itkenyt, mutta (onko tätä sallittua tunnustaa?) nauranut ja hymyillyt olen, juurikin noissa harrastusporukoissa ja arkipäivän mukavissa yhteensattumissa.

Hautajaiset ovat vielä edessä. En tiedä, mitä odottaa. Ehkä suru pääsee tämän kuoren läpi viimeistään silloin - osittain jopa toivon sitä.

Vuonna 2010

Linja-automatka talvisessa Suomessa voi olla elämys.

Iltavuorossa takavasemmalla istuva herra kaivaa povitaskusta esiin pullon Koskenkorvaa ja pullon tyhjenemistä voi seurata sen mukaan, kuinka kyseisen herran jalkojen ja kropan hallinta toimivat tupakkatauon mittaisilla pysähdyksillä. Takapenkin teinit sihauttelevat auki kalja- ja siideritölkkejään, etteivät menettäisi juhlinnasta mitään (=olisivat perille päästessään vähintään yhtä humalassa kuin vastassa olevat ystävänsä), ja joku potkii vähän väliä istuimesi selkänojaa. Mutta toisaalta, päivävuorolla matkustaessasi voit nähdä upeita lumisia maisemia ja seurata auringon painumista mailleen. Ihmiset ovat rentoutuneita lämpimissä pakkastamineissaan, uppoutuneita ajatuksiinsa, lukemiseensa, käsitöihinsä tai musiikkisoittimiinsa, mutta ventovieraalle, joka istuu viereen täydessä autossa, liikenee kuitenkin hymy ja muutama sana, ennenkuin palataan matkanteon tunnelmaan. "Samassa veneessä" ollaan, sehän yhdistää. Kuljettaja kiittää matkustajia mikrofonin kautta matkan lähetessä loppuaan, ja kaikki puolestaan kiittävät kuljettajaa poistuessaan autosta.

Uusi vuoteni alkoi siis kotimaanmatkailulla ja vierailulla ystävien luona. Vuoden 2010 ensimmäisillä pikkutunneilla lupasimme valmistella uudenvuoden lupaukset ja lähettää ne toisillemmekin. Minä "nokitan" laittamalla omani näkyviin internet-kansalle, ja tässä ne ovat:

VUONNA 2010 MINÄ:

Pidän huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani kohtelemalla itseäni hyvin.

• Syön hyvää, terveellistä ja edullista ruokaa.
• Nautin kirjoista, musiikista, elokuvista ja muusta kulttuuriannista.
• Käytän hyväntuoksuisia pesuaineita ja hoidan ihoani.
• Ulkoilen enemmän.

Pidän huolta ihmissuhteistani.

• Olen yhteydessä läheisiini ja vietän aikaa heidän kanssaan.
• Käyn tärkeitä keskusteluja minulle tärkeiden ihmisten kanssa ja vaihdan ajatuksia asioista, jotka mielessäni pyörivät, olivat ne sitten suuria ja vakavia tai pieniä ja hauskoja - tai jotain siltä väliltä.
• Pidän silmäni auki uusien tuttavuuksien varalta.

En anna periksi kuvitelmille, joissa olen epäkelpo, huono, outo ja sopeutumaton.

• Uskon omiin mahdollisuuksiini.
• Keskityn olemaan juuri se ihminen, joka haluankin olla.

Olen (silti) kapinallinen.

• Olen oma itseni ympäristön myyräntyöstä huolimatta.