Tänään

Tällaisena kesää lupaavana päivänä, kun olen herrastellut töissäkin ihanassa sitruunankeltaisessa takissa ja kesämekossa, muistan taas kerran erään lempirunoni. Se liittyy mielessäni aina näihin kevään ensimmäisiin lämpimiin päiviin, kasvavaan ruohoon ja alkukesän huumaan, ja kun tarkemmin ajattelen, se sopii erityisen hyvin juuri tähänkin kevääseen, elämäntaparemonttiini ja viimeaikaisiin pohdintoihinikin:

Tänään

Nousin tänään kuolleista:
Tänään astuin kohisevaan junaan,
se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ.

Olen aivan hiljaa,
vedän hatun kasvoilleni,
sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan,
kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa,
miten tahtoisin sanoa jokaiselle:
rakas, ihanaa on elää!

Uusi puutarha
tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta,
punaiset, siniset, keltaiset lasikukat
riippuvat betooniseinillä,
kiitävät katuja,
leimuavat silminä
säteilevien muurien välissä.
Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja,
kohinaa,
valoja, valoja, valoja,
naurua.
Sonny boy
surulliset kasvot,
silmät, nälkä,
palava suu.

Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani
suurena, outona, värisyttävänä.
Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille:
rakas, ihanaa on elää tänään!

(Katri Vala, kokoelmasta Maan laiturilla, 1930)

Oikeastihan runo taitaa kertoa kaupungin - Helsingin? - betoniviidakosta, mahdollisesti pimenevästä illasta, jolloin kaupungin ja kulkupelien valot hohtavat. Elokuvateatterin hämärässä runon sankaritar voi uppoutua sekä mielikuvitukseensa että elämän kohinaan.

Mutta kun elämä kohisee minussa ja ulkopuolellani, ei ole väliä vuoden- eikä vuorokaudenajalla, tämä runo kertoo kaiken, mitä juuri silloin haluan sanoa.

The Pretty Things I Do

Aika kuluu vääjäämättä, ja sen myötä olen tiedostanut, että mahdollisuuteni ehtiä saamaan lapsia tai edes yksi lapsi hupenevat armotta. En ole erityisen lapsirakas, eikä lapsen saaminen ole koskaan ollut - eikä edelleenkään ole - mikään ehdoton välttämättömyys "täydelliseen elämään". Mutta joskus kyllä suren sitä, etten ehkä saa koskaan tilaisuutta edes tehdä asiasta selkeää päätöstä.

Koska omaa lasta ei ole, keskityn tekemään muiden ihmisten lapsille sellaista, mitä omalleni tekisin: vaatteita. Siitä on moninkertainen hyöty ja ilo, koska olen itse tyytyväinen saadessani käyttää luovuuttani, ja samalla saan ilahduttaa ystäviäni - vähäeleisesti ja tyrkyttämättä, mutta silti täydestä sydämestä. Jokainen valmis työ on huolella ja rakkaudella tehty, ja sen lankoihin on pujoteltu annos symboliikkaa ja kauniita ajatuksia. Tänä vuonna ystävä- ja tuttavapiirissä on vieläpä syntymässä enemmän vauvoja kuin koskaan ennen, mikä sopii minullekin mainiosti: taitoni eivät jää käyttämättä, ja käsilläni on kotona ollessa aina jotakin tekemistä.

Elämäntilannelapsettomuus on kohdallani sitä, että olen viidettä vuotta sinkku, eikä asiaintilan muutos ole millään tavalla näköpiirissäkään. Edellinen seurustelusuhde loppui erinäisistä, suurimmaksi osaksi minusta riippumattomista syistä - eronnut mies löysi itsetuntonsa uudestaan suosiollisella avustuksellani ja päätti, että haluaakin elää vapaammin ja omistautua lapsilleen ja harrastuksilleen. Minkäs sille teet? Valitettavasti hän onnistui ensipaniikissa ilmoittamaan halustaan erota mahdollisimman epäonnisin sanakääntein; kuulemma hän ei voinut olla kanssani, koska minä "ajattelen liikaa".

En lakannut ajattelemasta, mutta lakkasin kyllä laskemasta yhtään mitään parisuhdemarkkinoiden ja seurustelusuhteen varaan. 

Tuo edellinen suhde oli myös ensimmäinen, jonka kestäessä annoin hieman periksi ja uskaltauduin pohtimaan myös lapsiasiaa. Silloin, hetken aikaa, tilanne tuntui siihen oikein sopivalta, mutta kun kävi niin kuin kävi, ne haaveet ja toiveet oli piilotettava jonnekin varsin syvälle mielen perukoille, ja siellä ne pysyvät edelleen.

Poikamiestyttöydessä on viljalti myös hyviä puolia, ja sinkkuus ei sinänsä estä juuri mitään, päin vastoin: elämänsä voi järjestää juuri sellaiseksi kuin haluaa. Mutta vanhemmaksi tuleminen on yksi niistä harvoista asioista, joihin ei mitenkään pysty ilman toista ihmistä. En kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi edes alitajuisesti valikoida "isää lapsilleni", vaan haluan nimenomaan aikuisen kumppanin itselleni, todellakin vain minua varten. Seurustelun tärkein puoli olisi minulle joka tapauksessa se kahden aikuisen ihmisen keskinäinen kumppanuus ja yhdessäolo - ja se, että tulee hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään.

Elämässä voi tehdä paljon muutakin kuin ryhtyä vanhemmaksi, eikä äitiys tai isyys ole mielestäni asia, jota ilman ei voisi tuntea olevansa ns. kokonainen. On myös mahdollista rakentaa onnensa sen ajatuksen johtamana, että pyrkisi olemaan hyvä tytär, sisar ja ystävä, ja tarvittaessa tärkeä aikuinen vaikkapa jollekin lähipiirin lapselle. Tai sitten voi olla vaikka se eksentrinen vanhapiikatäti, joka itsepäisesti lähettää aina joululahjaksi kauniit, kirjavat villasukat... ;)

Hyvänpäiväntuttuja, kuolema ja minä

Ihmisestä tulee väkisinkin vähän outo, jos hän jo lapsena tietää, kuinka lähellä kuolema on käynyt. Olen silti sitä mieltä, että totuus on lapselle kerrottava - minun vanhempani kertoivat, ikätason mukaisesti, ja sen ansiosta opin pitämään sydänvikaa ja tahdistinta hyvinä asioina; elämästäni, sairaalareissuista, kontrollikäynneistä tuli sankaritarina, josta olen voinut ammentaa voimaa vielä aikuisenakin.

Suhtautuminen kuolemaan, nimenomaan omaan kuolemaan, muodostuu sellaisella taustalla ehkä kuitenkin poikkeukselliseksi. En muista, että olisin koskaan erityisemmin pelännyt kuolemista, vaikka sen mahdollisuudesta olenkin ollut jollain tasolla tietoinen. Lapsihan ei sellaista ajattele, sillä lapsen elämä on tässä ja nyt. Sekä teini että nuori aikuinen uskovat myös vielä vakaasti omaan kuolemattomuuteensa, ellei jokin dramaattinen tapahtuma sitä uskoa pääse murentamaan. Kuten olen toisaalla kuvannut, viime vuoden tapahtumat asettivat pohdittavakseni vaikean kysymyksen: entä jos kuolen tähän, nyt, ihan oikeasti?

Istuin siis yhden pitkän päivän TAYS:n sydänkeskuksessa odottamassa vuoronperään pääsyä tietokonekerroskuvaukseen, olkapään ja käden alueen laskimoiden ultraäänikuvaukseen ja röntgeniin. Tuloksia ei saanut heti, vaikka lääkäri lupasi kyllä henkilökohtaisesti soittaa heti seuraavana päivänä (ja soitti myös; olin sairaalassa torstaina ja jos en olisi sitä soittoa saanut perjantaina aamupäivällä, tiedossa olisi ollut aika vaikea viikonloppu). Mutta torstai-iltana nukkumaan mennessä mietin varmaankin ensimmäistä kertaa pitkään ja vakavasti, että on mahdollista, etten enää herää.

Ajattelin asiaa kyllä ihan kylmän rauhallisesti enkä oikeastaan pelännyt. Mietin, pitäisikö jonnekin kirjoittaa jokin viesti, varmuuden vuoksi, että jos nyt kuolen, niin lähiomaiset saavat silti tietää, että ajattelin heitä viimeiseksi, ja että kuolin kaikesta huolimatta aika rauhallisesti, ehkä jopa onnellisena ja tyytyväisenä tekemiini ratkaisuihin ja saavutuksiini siihen mennessä. Olinhan sentään - taas kerran - kyennyt keräämään voimani ja jättämään työpaikan, jossa hyvinvointiani oli jo alkanut murentaa muiden ihmisten katkeruus, kapeanäköisyys, urautuneisuus ja tyytymättömyys asioihin, joilla ei oikeasti ollut mitään tekemistä minun kanssani, mutta joihin olin hyvää vauhtia valikoitumassa syntipukiksi. Olin "tullut, nähnyt ja voittanut", paluumuuttanut kotikaupunkiini, lähelle vanhempiani ja kouluaikaisia ystäviäni, ja tiesin jo senkin, että se oli parasta mitä olisin siinä tilanteessa voinut tehdä. Tosin sekin kävi mielessä, etten ehkä voikaan väittää kuolevani rauhallisesti, sillä sitähän en tiedä, miten kuoleminen oikein tapahtuu: heräänkö valtaviin kipuihin (ja jospa sittenkin ehtisin soittaa ambulanssin?), ymmärränkö kuollessani, että tässä tämä nyt sitten on, vai kuolenko vain tietämättä ja tajuamatta asiasta mitään...

Lopulta en sitten kirjoittanut viestiä, koska se tuntui kaikesta huolimatta typerältä ja hätävarjelun liioittelulta. Jos minulla olisi ollut keuhkoveritulppa, se olisi ollut todella pieni, sillä olinhan pystynyt kuitenkin toimimaan päiväkausia ihan normaalisti oireilusta huolimatta, joten "päätin", että en minä siihen ainakaan juuri tänä yönä kuole, kun en ole aikaisempinakaan öinä kuollut. Seuraava päivähän sitten toi jo hyvän uutisen: veritulppaa tai mitään muutakaan ei ollut löytynyt, ja saatoin jatkaa toipumista tavalliseen tapaan, tosin pidennetyllä sairaslomalla.

Kuluneen vuoden aikana olen ehtinyt väsyä, stressaantua ja tuskastua hetkittäin arkipäiväisiin asioihin, töissä puurtamiseen (mikä joskus tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan), rahahuoliin, terveyden heittelehtimiseen - ja olen muistaakseni jossakin vaiheessa ihan tietoisestikin ajatellut, että nyt ei ainakaan olisi sopiva hetki kuolla, kun tyytymättömyys ja uupumus ovat olleet päällimmäisiä tunteita. Elämäntaparemontin ansiosta olen kivunnut kyllä takaisin perustyytyväiseen mielentilaan, mutta tuo rauhallinen olotila siitä, että ainakin periaatteessa voisin pakon edessä luopua elämästä ns. hyvällä mielellä tietäessäni tehneeni oikeita valintoja ja katumatta mitään, ei ole kuitenkaan läsnä. Eikä toki kuulu ollakaan - jos asiat ovat hyvin, ei onneksi edes tarvitse pyrkiä hyväksymään sellaista väistämättömyyttä. Tällä hetkellä minulla on liiaksi päämääriä ja asioita tehtävänä, että tuntuisi ilman muuta katkeralta luopua niistä. En kyllä edelleenkään pelkää kuolemaa, mutta ajatellessani sen teoreettistakaan mahdollisuutta, kauhistun ja pelästyn sitä, kuinka epäreilua olisi joutua kuolemaan - kaikki asiat, jotka haluan saavuttaa, jäisivät ikuisiksi ajoiksi saavuttamatta. Vielä suurempana vääryytenä kokisin kuolemiseni esimerkiksi riskialttiissa leikkauksessa, kun ajattelen vanhempiani. Eihän se, että minua ei olisi enää olemassa, minua itseäni vahingoittaisi enää siinä vaiheessa, kun olisin kuollut, mutta läheisilleni ja erityisesti tosiaan vanhempiani kohtaan se olisi elämältä todella hirvittävä temppu - että he olisivat pelänneet, valvoneet ja huolehtineet kaikki ne vuodet, siitä hetkestä alkaen kun synnytyssalissa, kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa, todetaan sydänäänten loppuneen ja synnytyskertomuksen mukaan "odotetaan kuollutta vauvaa", ja silti päätyisivät tilanteeseen, jossa heidän lapsensa kuolee ennen heitä.

Riskialtis leikkaus on tulossa eteeni jossakin vaiheessa, mutta kukaan ei tiedä milloin - aikaa voi kulua kymmenen, jopa kaksikymmentä vuotta, tai sitten se saattaa osua kohdalle piankin. Kaikki riippuu nykyisten tahdistinjohtojen kestävyydestä ja siitä, paljonko niitä saadaan vielä yläonttolaskimooni mahtumaan - ei paljoakaan, mikäli asiantuntija-artikkeleihin on uskominen. Sen tosiseikan kanssa, että en itse voi tehdä asialle yhtään mitään, on siis vain elettävä. Toivon hartaammin kuin mitään muuta, että se hetki olisi mahdollisimman kaukana, mutta kun se kuitenkin joskus tulee, toivon vieläkin lujemmin, että mikään ei mene pieleen. En halua kuolla, en nyt, en huomenna, en vuoden tai kymmenenkään vuoden päästä - en ennen kuin olen oikeasti vanha ja kuolema tulee eteen vain luonnollisena jatkona hyvin eletylle elämälle. Kuoleman varjo ehkä minua seuraa, kuten se on tavallaan aina tehnyt, joskus vain kaiken muun taustalla, joskus aktiivisemmin ajatuksissa erilaisista syistä - mutta toisaalta, niinhän se seuraa meitä kaikkia, vaikkemme asiaa koskaan tietoisesti ajattelisikaan. Eikä sitä kai varsinaisesti pelätä tarvitse, kunhan vain vastapainona pyrkii elämään täydesti sellaista elämää, että kun vihdoin kuoleman kohtaa, voi saavuttaa sen rauhan; olen tehnyt kaikkeni, saanut hienoja kokemuksia, enkä kadu mitään, joten voin päästää irti ja olla tyytyväinen siihen, mitä oli ja millaiseksi kasvoin ja muutuin vuosien varrella. Kun kuolema on kulkenut ohitse useamman kerran, se alkaa tuntua tuttavalta. Voin siis nyökätä tervehdykseksi, jos taas tapaamme, mutta samalla toivottaa hyvää matkan jatkoa - ei kannata pysähtyä, ei ainakaan vielä!