Mutta miten pojista kasvaa miehiä, ja millaisia miehiä? Kun palaan ajassa taaksepäin tarpeeksi kauan, pääsen siihen, että aluksi lapset ovat lapsia. "Pojat ovat poikia" (ja "tytöt ovat tyttöjä"kö? - sitä vastinetta vain harvemmin käytetään) -lässytystä en oikein siedä. Onhan siitä tutkimus poikineen (no pun intended :D) tehty, kuinka poikien ja tyttöjen kiinnostuksenkohteet, leikit ja sosiaaliset tavat eroavat toisistaan, enkä kiellä faktoja - mutta silti tuon hokeman saisi heittää menemään. Muistan tarha-ajoista lähinnä aamupäivien ohjatut leikkituokiot ja sen lisäksi ne ulkoleikit, joissa olivat mukana kaikki yhdessä, tytöt ja pojat - ja ihan omavalintaisesti. Itse olen pitänyt lapsena ihan yhtä lailla autoilla ja nukeilla leikkimisestä, ja kaikenlaisesta "sukupuolineutraalista" tekemisestä siinä välissä. Ala-asteelta muistan toki vastakkainasettelun väittelyissä ym., ja esipuberteetin ensimmäiset oireet (ne kiusaamiset, kuka tykkää kenestä...) mutta ainakin omalla luokallani myös yhteen hiileen puhaltamisen ja välituntien pelit ja leikit. Kyllä me osasimme olla sekaporukoissa, olimme kavereita ja pidimme samoista leikeistäkin.
Yläaste. Murrosikä. Need I say more? Ehkä kuitenkin pitää, tämä kun on hiljaisen tarkkailijan pohdintaa ja ajatussolmujen availua, eikä sen toistoa, minkä kaikki jo tietävät. (Ehkä?) Yläasteikäisistä pojista muistuu mieleen "tyyppejä". Hiljaisia poikia, jotka menestyivät koulussa paremmin kuin olisi ollut "suotavaa". Hiljaisia poikia, jotka eivät menestyneet. Joku näistä hiljaisista oli se, jota kiusattiin, muut säästyivät joko seiniin sulautumisen tai "hätätilanteessa" esiinnousevan neuvokkuutensa turvin. Muutama reipas urheilijanuorukainen. Vihainen häirikkö, jolla oli kotiasiat rempallaan - se poika, jota ei tavallisessa lähiökoulussa saatu ruotuun ja joka lopuksi katosi tarkkikselle. Koheltava häirikkö - ei mikään "paha poika", mutta aina se joutui kommelluksiin ja vaikeuksiin, joskus ihan syyttään ja joskus siksi, kun ei tajunnut ajoissa lopettaa. Oli suosittuja poikia, sosiaalisesti lahjakkaita poikia, vauhdikkaita poikia, äänekkäitä, rauhallisia, idearikkaita, älykkäitä, hauskanpitäjiä - kaikkia noita poikia, joiden keskinäisen "arvojärjestyksen" syitä poikajoukoissa en tarkasti erottanut enkä tänä päivänäkään vielä itseasiassa tiedä. Jonkinlainen arvojärjestys kyllä oli olemassa, koska joskus sakissa oli pikku kähinöitä - joitakin poikia ns. palauteltiin paikalleen sekä fyysisesti että sanallisesti, ei kuitenkaan varsinaisella pahasuopuudella; muutamaa poikaa en kuullut/nähnyt muiden poikien tölvivän koskaan.
Millaisia miehiä näistä kaikista pojista sitten tuli? En valitettavasti tiedä, mutta toivon, että tuosta suuresta joukosta poikia, jotka saivat porukassakin olla jotakuinkin omia itsejään ja seurata mielenkiinnon kohteitaan/haaveitaan, tuli tasapainoisia aikuisia miehiä, joiden elämään mahtuu niin tunnetta kuin tekemistäkin. Koheltaja ehkä sai aikuistuessaan lisää järkeä ja pärjää myös ihan hyvin. Kiusatun kohtalon pelkään olevan vaikeampi - terapiaako, vai täydellistä syrjäytymistä? Ja entäs häirikkö - menikö elämä poskelleen vai kestikö paha vaihe vain nuo kasvamisen vaikeat vuodet?
He ovat kuitenkin yksilöitä kaikki tyyni, ja saatan olla aivan väärässä oletuksineni. En pysty edes yhdistelemään tämänhetkisiä miespuolisia ystäviäni ja tuttaviani mihinkään noista "tyypeistä", koska en tiedä heidän henkilöhistoriastaan tarpeeksi. Pitäisi varmaan joskus kysyä heiltä, millaisia he olivatkaan yläasteella. Hiljaisesta älykköpojasta onkin saattanut kuoriutua sosiaalinen kyky, ja häiriköstä töissäkäyvä perheenisä :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti