Minulla on lemmikkinä kesyrottia. Veikeitä eläimiä, ja sopivat minun luonteeseeni ja elämääni paremmin kuin koira tai edes kissa. Niiden ikävin puoli on kuitenkin se, että ne ovat kovin lyhytikäisiä, joten lemmikistä luopumisen surkeus on yleensä edessä ennemmin kuin myöhemmin. Kuolema on käynyt meillä jo pari kertaa, ja kolmas kerta häämöttää jo horisontissa.
Olen siis joutunut painiskelemaan toistuvasti elämän ja kuoleman kysymyksen kanssa. "Säännöt" ovat toisaalta selkeät; eläimelle ei pidä tuottaa turhaa kärsimystä, mutta asianmukaisen hoidon antaminen on ehdottomasti omistajan vastuulla.
Rottien, kuten varmaan muidenkin pienten jyrsijöiden kohdalla, asianmukaisen hoidon antaminen on melkoista rajanvetoa. Milloin esimerkiksi kannattaa lähteä leikkauttamaan eläintä, joka voi nopean aineenvaihduntansa takia kuolla jo nukutukseen? Entäpä leikkaushaavojen parantuminen - tuoko n. 2 vuotta elävän eläimen elämään jotakin lisäarvoa, jos se saa x kuukautta lisäaikaa, joista y päivää/viikkoa kuluu haavan (tod. näk. kivuliaaseen) parantumiseen? Itse olen toiminut eläinlääkärien suosituksen mukaan joka tapauksessa. Lopullinen päätös on tietenkin ollut aina minun, ja vaikka sen päätöksen tekeminen onkin vaikeaa, en ole katunut sitä kertaakaan. Päin vastoin olen ollut tavallaan ylpeä itsestäni, koska olen pystynyt toimimaan oikein ja vastuullisesti. Ihminen itkee ja suree väistämättä, mutta pääosin itsensä vuoksi: tärkeiden/ rakkaiden asioiden menettäminen on tuskallista. Eläin ei osaa surra tai pelätä kuolemaansa, ja mitä vähemmillä kivuilla se pääsee, sen parempi.
Olen näillä surullisilla eläinlääkärireissuilla käynyt mielessäni läpi asioita ja pohtinut, mikä noissa päätöksissä on pahinta. Olen tullut siihen tulokseen, että "jumalan rooli" on minulle vaikea ja vastenmielinen. Tuntuu väärältä päättää elävän olennon elämästä ja kuolemasta, vaikka se kyseisenlaisessa tilanteessa on nimenomaan minun tehtäväni. Vaikka pyrin olemaan inhimillistämättä eläimiä liikaa, en voi myöskään välttyä tunteelta, että petän minulle rakkaan olennon luottamuksen. Lemmikille edustan huolenpitoa ja turvaa - nuokin pienet pippurisilmäni suuntaavat yleensä vieraiden läsnäollessa tai vieraassa ympäristössä kompassineulan tavoin vain ja ainoastaan minun syliini, mieluiten paidan alle piiloon. Sieltä ehkä juuri ja juuri uskaltaa tarkastella ympäristöä ja haistella vieraan tarjoamaa kättä. Sen turvan ja luottamuksen "petän", kun annan eläinlääkärin nukuttaa pienen olennon syliini. Mutta toisaalta - ja tämä on se suurin oivallus - se on kuitenkin se ainoa oikea tapa, tai ainakin vähiten väärin. Jos ja kun kuolema on väistämätön, paras paikka sen kohtaamiseen lienee tuttu ja turvallinen syli; ei rimpuilua, ei stressiä, eikä kipujakaan enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti