Tänään

Tällaisena kesää lupaavana päivänä, kun olen herrastellut töissäkin ihanassa sitruunankeltaisessa takissa ja kesämekossa, muistan taas kerran erään lempirunoni. Se liittyy mielessäni aina näihin kevään ensimmäisiin lämpimiin päiviin, kasvavaan ruohoon ja alkukesän huumaan, ja kun tarkemmin ajattelen, se sopii erityisen hyvin juuri tähänkin kevääseen, elämäntaparemonttiini ja viimeaikaisiin pohdintoihinikin:

Tänään

Nousin tänään kuolleista:
Tänään astuin kohisevaan junaan,
se laulaa: ELÄMÄ, ELÄMÄ, ELÄMÄ.

Olen aivan hiljaa,
vedän hatun kasvoilleni,
sillä onneni paistaa kaikkeen maailmaan,
kaikki näkevät, miten juna minua riemastuttaa,
miten tahtoisin sanoa jokaiselle:
rakas, ihanaa on elää!

Uusi puutarha
tuoksuu bentsiiniltä ja asfaltilta,
punaiset, siniset, keltaiset lasikukat
riippuvat betooniseinillä,
kiitävät katuja,
leimuavat silminä
säteilevien muurien välissä.
Ihmisiä, autoja, raitiovaunuja,
kohinaa,
valoja, valoja, valoja,
naurua.
Sonny boy
surulliset kasvot,
silmät, nälkä,
palava suu.

Elämä, äänesi kohisee minussa ja ulkopuolellani
suurena, outona, värisyttävänä.
Ja minä kuiskaan filmin ihanalle sankarille:
rakas, ihanaa on elää tänään!

(Katri Vala, kokoelmasta Maan laiturilla, 1930)

Oikeastihan runo taitaa kertoa kaupungin - Helsingin? - betoniviidakosta, mahdollisesti pimenevästä illasta, jolloin kaupungin ja kulkupelien valot hohtavat. Elokuvateatterin hämärässä runon sankaritar voi uppoutua sekä mielikuvitukseensa että elämän kohinaan.

Mutta kun elämä kohisee minussa ja ulkopuolellani, ei ole väliä vuoden- eikä vuorokaudenajalla, tämä runo kertoo kaiken, mitä juuri silloin haluan sanoa.