The Pretty Things I Do

Aika kuluu vääjäämättä, ja sen myötä olen tiedostanut, että mahdollisuuteni ehtiä saamaan lapsia tai edes yksi lapsi hupenevat armotta. En ole erityisen lapsirakas, eikä lapsen saaminen ole koskaan ollut - eikä edelleenkään ole - mikään ehdoton välttämättömyys "täydelliseen elämään". Mutta joskus kyllä suren sitä, etten ehkä saa koskaan tilaisuutta edes tehdä asiasta selkeää päätöstä.

Koska omaa lasta ei ole, keskityn tekemään muiden ihmisten lapsille sellaista, mitä omalleni tekisin: vaatteita. Siitä on moninkertainen hyöty ja ilo, koska olen itse tyytyväinen saadessani käyttää luovuuttani, ja samalla saan ilahduttaa ystäviäni - vähäeleisesti ja tyrkyttämättä, mutta silti täydestä sydämestä. Jokainen valmis työ on huolella ja rakkaudella tehty, ja sen lankoihin on pujoteltu annos symboliikkaa ja kauniita ajatuksia. Tänä vuonna ystävä- ja tuttavapiirissä on vieläpä syntymässä enemmän vauvoja kuin koskaan ennen, mikä sopii minullekin mainiosti: taitoni eivät jää käyttämättä, ja käsilläni on kotona ollessa aina jotakin tekemistä.

Elämäntilannelapsettomuus on kohdallani sitä, että olen viidettä vuotta sinkku, eikä asiaintilan muutos ole millään tavalla näköpiirissäkään. Edellinen seurustelusuhde loppui erinäisistä, suurimmaksi osaksi minusta riippumattomista syistä - eronnut mies löysi itsetuntonsa uudestaan suosiollisella avustuksellani ja päätti, että haluaakin elää vapaammin ja omistautua lapsilleen ja harrastuksilleen. Minkäs sille teet? Valitettavasti hän onnistui ensipaniikissa ilmoittamaan halustaan erota mahdollisimman epäonnisin sanakääntein; kuulemma hän ei voinut olla kanssani, koska minä "ajattelen liikaa".

En lakannut ajattelemasta, mutta lakkasin kyllä laskemasta yhtään mitään parisuhdemarkkinoiden ja seurustelusuhteen varaan. 

Tuo edellinen suhde oli myös ensimmäinen, jonka kestäessä annoin hieman periksi ja uskaltauduin pohtimaan myös lapsiasiaa. Silloin, hetken aikaa, tilanne tuntui siihen oikein sopivalta, mutta kun kävi niin kuin kävi, ne haaveet ja toiveet oli piilotettava jonnekin varsin syvälle mielen perukoille, ja siellä ne pysyvät edelleen.

Poikamiestyttöydessä on viljalti myös hyviä puolia, ja sinkkuus ei sinänsä estä juuri mitään, päin vastoin: elämänsä voi järjestää juuri sellaiseksi kuin haluaa. Mutta vanhemmaksi tuleminen on yksi niistä harvoista asioista, joihin ei mitenkään pysty ilman toista ihmistä. En kuitenkaan missään tapauksessa haluaisi edes alitajuisesti valikoida "isää lapsilleni", vaan haluan nimenomaan aikuisen kumppanin itselleni, todellakin vain minua varten. Seurustelun tärkein puoli olisi minulle joka tapauksessa se kahden aikuisen ihmisen keskinäinen kumppanuus ja yhdessäolo - ja se, että tulee hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään.

Elämässä voi tehdä paljon muutakin kuin ryhtyä vanhemmaksi, eikä äitiys tai isyys ole mielestäni asia, jota ilman ei voisi tuntea olevansa ns. kokonainen. On myös mahdollista rakentaa onnensa sen ajatuksen johtamana, että pyrkisi olemaan hyvä tytär, sisar ja ystävä, ja tarvittaessa tärkeä aikuinen vaikkapa jollekin lähipiirin lapselle. Tai sitten voi olla vaikka se eksentrinen vanhapiikatäti, joka itsepäisesti lähettää aina joululahjaksi kauniit, kirjavat villasukat... ;)