Ihmisestä tulee väkisinkin vähän outo, jos hän jo lapsena tietää, kuinka lähellä kuolema on käynyt. Olen silti sitä mieltä, että totuus on lapselle kerrottava - minun vanhempani kertoivat, ikätason mukaisesti, ja sen ansiosta opin pitämään sydänvikaa ja tahdistinta hyvinä asioina; elämästäni, sairaalareissuista, kontrollikäynneistä tuli sankaritarina, josta olen voinut ammentaa voimaa vielä aikuisenakin.
Suhtautuminen kuolemaan, nimenomaan omaan kuolemaan, muodostuu sellaisella taustalla ehkä kuitenkin poikkeukselliseksi. En muista, että olisin koskaan erityisemmin pelännyt kuolemista, vaikka sen mahdollisuudesta olenkin ollut jollain tasolla tietoinen. Lapsihan ei sellaista ajattele, sillä lapsen elämä on tässä ja nyt. Sekä teini että nuori aikuinen uskovat myös vielä vakaasti omaan kuolemattomuuteensa, ellei jokin dramaattinen tapahtuma sitä uskoa pääse murentamaan. Kuten olen toisaalla kuvannut, viime vuoden tapahtumat asettivat pohdittavakseni vaikean kysymyksen: entä jos kuolen tähän, nyt, ihan oikeasti?
Istuin siis yhden pitkän päivän TAYS:n sydänkeskuksessa odottamassa vuoronperään pääsyä tietokonekerroskuvaukseen, olkapään ja käden alueen laskimoiden ultraäänikuvaukseen ja röntgeniin. Tuloksia ei saanut heti, vaikka lääkäri lupasi kyllä henkilökohtaisesti soittaa heti seuraavana päivänä (ja soitti myös; olin sairaalassa torstaina ja jos en olisi sitä soittoa saanut perjantaina aamupäivällä, tiedossa olisi ollut aika vaikea viikonloppu). Mutta torstai-iltana nukkumaan mennessä mietin varmaankin ensimmäistä kertaa pitkään ja vakavasti, että on mahdollista, etten enää herää.
Ajattelin asiaa kyllä ihan kylmän rauhallisesti enkä oikeastaan pelännyt. Mietin, pitäisikö jonnekin kirjoittaa jokin viesti, varmuuden vuoksi, että jos nyt kuolen, niin lähiomaiset saavat silti tietää, että ajattelin heitä viimeiseksi, ja että kuolin kaikesta huolimatta aika rauhallisesti, ehkä jopa onnellisena ja tyytyväisenä tekemiini ratkaisuihin ja saavutuksiini siihen mennessä. Olinhan sentään - taas kerran - kyennyt keräämään voimani ja jättämään työpaikan, jossa hyvinvointiani oli jo alkanut murentaa muiden ihmisten katkeruus, kapeanäköisyys, urautuneisuus ja tyytymättömyys asioihin, joilla ei oikeasti ollut mitään tekemistä minun kanssani, mutta joihin olin hyvää vauhtia valikoitumassa syntipukiksi. Olin "tullut, nähnyt ja voittanut", paluumuuttanut kotikaupunkiini, lähelle vanhempiani ja kouluaikaisia ystäviäni, ja tiesin jo senkin, että se oli parasta mitä olisin siinä tilanteessa voinut tehdä. Tosin sekin kävi mielessä, etten ehkä voikaan väittää kuolevani rauhallisesti, sillä sitähän en tiedä, miten kuoleminen oikein tapahtuu: heräänkö valtaviin kipuihin (ja jospa sittenkin ehtisin soittaa ambulanssin?), ymmärränkö kuollessani, että tässä tämä nyt sitten on, vai kuolenko vain tietämättä ja tajuamatta asiasta mitään...
Lopulta en sitten kirjoittanut viestiä, koska se tuntui kaikesta huolimatta typerältä ja hätävarjelun liioittelulta. Jos minulla olisi ollut keuhkoveritulppa, se olisi ollut todella pieni, sillä olinhan pystynyt kuitenkin toimimaan päiväkausia ihan normaalisti oireilusta huolimatta, joten "päätin", että en minä siihen ainakaan juuri tänä yönä kuole, kun en ole aikaisempinakaan öinä kuollut. Seuraava päivähän sitten toi jo hyvän uutisen: veritulppaa tai mitään muutakaan ei ollut löytynyt, ja saatoin jatkaa toipumista tavalliseen tapaan, tosin pidennetyllä sairaslomalla.
Kuluneen vuoden aikana olen ehtinyt väsyä, stressaantua ja tuskastua hetkittäin arkipäiväisiin asioihin, töissä puurtamiseen (mikä joskus tuntuu taistelulta tuulimyllyjä vastaan), rahahuoliin, terveyden heittelehtimiseen - ja olen muistaakseni jossakin vaiheessa ihan tietoisestikin ajatellut, että nyt ei ainakaan olisi sopiva hetki kuolla, kun tyytymättömyys ja uupumus ovat olleet päällimmäisiä tunteita. Elämäntaparemontin ansiosta olen kivunnut kyllä takaisin perustyytyväiseen mielentilaan, mutta tuo rauhallinen olotila siitä, että ainakin periaatteessa voisin pakon edessä luopua elämästä ns. hyvällä mielellä tietäessäni tehneeni oikeita valintoja ja katumatta mitään, ei ole kuitenkaan läsnä. Eikä toki kuulu ollakaan - jos asiat ovat hyvin, ei onneksi edes tarvitse pyrkiä hyväksymään sellaista väistämättömyyttä. Tällä hetkellä minulla on liiaksi päämääriä ja asioita tehtävänä, että tuntuisi ilman muuta katkeralta luopua niistä. En kyllä edelleenkään pelkää kuolemaa, mutta ajatellessani sen teoreettistakaan mahdollisuutta, kauhistun ja pelästyn sitä, kuinka epäreilua olisi joutua kuolemaan - kaikki asiat, jotka haluan saavuttaa, jäisivät ikuisiksi ajoiksi saavuttamatta. Vielä suurempana vääryytenä kokisin kuolemiseni esimerkiksi riskialttiissa leikkauksessa, kun ajattelen vanhempiani. Eihän se, että minua ei olisi enää olemassa, minua itseäni vahingoittaisi enää siinä vaiheessa, kun olisin kuollut, mutta läheisilleni ja erityisesti tosiaan vanhempiani kohtaan se olisi elämältä todella hirvittävä temppu - että he olisivat pelänneet, valvoneet ja huolehtineet kaikki ne vuodet, siitä hetkestä alkaen kun synnytyssalissa, kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa, todetaan sydänäänten loppuneen ja synnytyskertomuksen mukaan "odotetaan kuollutta vauvaa", ja silti päätyisivät tilanteeseen, jossa heidän lapsensa kuolee ennen heitä.
Riskialtis leikkaus on tulossa eteeni jossakin vaiheessa, mutta kukaan ei tiedä milloin - aikaa voi kulua kymmenen, jopa kaksikymmentä vuotta, tai sitten se saattaa osua kohdalle piankin. Kaikki riippuu nykyisten tahdistinjohtojen kestävyydestä ja siitä, paljonko niitä saadaan vielä yläonttolaskimooni mahtumaan - ei paljoakaan, mikäli asiantuntija-artikkeleihin on uskominen. Sen tosiseikan kanssa, että en itse voi tehdä asialle yhtään mitään, on siis vain elettävä. Toivon hartaammin kuin mitään muuta, että se hetki olisi mahdollisimman kaukana, mutta kun se kuitenkin joskus tulee, toivon vieläkin lujemmin, että mikään ei mene pieleen. En halua kuolla, en nyt, en huomenna, en vuoden tai kymmenenkään vuoden päästä - en ennen kuin olen oikeasti vanha ja kuolema tulee eteen vain luonnollisena jatkona hyvin eletylle elämälle. Kuoleman varjo ehkä minua seuraa, kuten se on tavallaan aina tehnyt, joskus vain kaiken muun taustalla, joskus aktiivisemmin ajatuksissa erilaisista syistä - mutta toisaalta, niinhän se seuraa meitä kaikkia, vaikkemme asiaa koskaan tietoisesti ajattelisikaan. Eikä sitä kai varsinaisesti pelätä tarvitse, kunhan vain vastapainona pyrkii elämään täydesti sellaista elämää, että kun vihdoin kuoleman kohtaa, voi saavuttaa sen rauhan; olen tehnyt kaikkeni, saanut hienoja kokemuksia, enkä kadu mitään, joten voin päästää irti ja olla tyytyväinen siihen, mitä oli ja millaiseksi kasvoin ja muutuin vuosien varrella. Kun kuolema on kulkenut ohitse useamman kerran, se alkaa tuntua tuttavalta. Voin siis nyökätä tervehdykseksi, jos taas tapaamme, mutta samalla toivottaa hyvää matkan jatkoa - ei kannata pysähtyä, ei ainakaan vielä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti