Elämästä nauttiminen on taitolaji, mutta lämpimänä elokuisena sunnuntai-iltana saavutan pitkästä aikaa sellaisen hetken, jolloin tiedän olevani onnellinen ja tyytyväinen ilman pienintäkään säröä.
Katan itselleni iltapalapöydän parvekkeelle - uuden, oman asuntoni parvekkeelle, josta näkee kauniisti jokaisen auringonlaskun. Tarjolla on punaviiniä, juustoja ja suolatikkuja, ja lopuksi muistan kaivaa kaapista myös tumman suklaan rippeet.
Herkutteluhetki on itseasiassa omistettu äskettäin tekemälleni matkalle. Vierailin ystävättäreni luona Sveitsissä, ja toin sieltä mm. juuri tuon kyseisen pullon punaviiniä: paikallista tuotetta, valmistettu rypäleistä, jotka kasvavat kaupungin sydämessä sijaitsevan linnoituksen viinitarhassa.
Siinä istuessa ajatus kristallisoituu: olen äärettömän onnekas. Minulla on ystäviä, jotka arvostavat ja kannustavat minua kaikessa mihin ryhdyn, ja minä arvostan ja kannustan heitä. Voin hemmotella itseäni aina silloin tällöin tällaisilla pienillä hetkillä, ja toimeentulo riittää myös elämiseen. Olen elämäni kunnossa muutenkin, sillä treenaaminen alkaa jo sekä tuntua että näkyä kehossa ja yleisessä hyvinvoinnissa. Toisin sanoen, pidän elämääni omissa käsissäni, eikä minua uhkaa mitkään suuret huolet. Ihminen ei tarvitse sen kummempia taikoja voidakseen hyvin.
Auringon säteiden hiipuessa viileämpi ilma ja hämäryys rikkoo täydellisen idyllin, mutta hetken antama oivallus kestää paljon pitempään. On onnellista olla minä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti