Kuoleman kohtaaminen kuuluu elämään siinä missä monet muutkin kokemukset. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä lähempänä kuolema käy. Sitä selvemmin myös ymmärtää, kuinka sattumanvaraista se on; seuraava voi olla vanhempasi, ystäväsi tai jopa sinä itse.
Joudun parasta aikaa käsittelemään itse lähiomaisen kuolemaa, enkä ole kokenut tämänkaltaista asiaa aikaisemmin. Isovanhemmistani kukaan ei ole enää elossa, mutta he ovat kuolleet vuosia sitten - ensimmäinen jo ennen syntymääni, viimeinen ollessani ns. nuori aikuinen. En siis ole tiennyt, miltä suru tuntuu, mutta en ole varma, tiedänkö vieläkään, sillä päällimmäisinä tunteina on ollut huoli toisten läheisteni jaksamisesta, epäusko ja eräänlainen kiukku, raivo tai jopa viha. Varsinkin jälkimmäinen tunnetila hämmentää minua - en keksi sille muuta syytä kuin jonkinlaisen primitiivisen puolustusreaktion; raivo synnyttää adrenaliinia ja sitä tarvitsisin puolustautuessani ja puolustaessani minulle tärkeitä ihmisiä vaaroilta ja vaikeuksilta. Ikävää vain, että kuolema on eräs niitä asioita, joilta ei ketään voi suojella tai puolustaa.
Ärtymys ja lyhyt pinna luetaan tietääkseni myös masennuksen oireisiin, ja vaikka vierastankin tätä nimenomaista tunnetilaa, väsymys ja masentuneisuus ovat tuttuja asioita, ja niitä tunteita koen myös - ajatuksia siitä, että juuri millään ei ole väliä, eikä mihinkään asioihin jaksaisi oikein tarttua. Oikeastaan tekisi mieli vetää peitto korville ja nukkua pari kuukautta putkeen.
En ole kertonut tapahtuneesta työpaikalla, koska aluksi siitä puhuminen tuntui ylivoimaiselta, ja nyt asiaa "pimitettyäni" tuntuu, että sopivaa tilaisuutta ei enää tulekaan. Ratkaisuni ongelmalliseen umpikujaan näyttää olevan entistä tiukempi eristäytyminen ja sulkeutuminen oman mieleni sisälle. Aggressiokin pitää pintansa, huomaan itsessäni suorastaan ihmisvihaajan piirteitä. Pelkkää muiden ihmisten läsnäoloa ja pakollista kahvitunnin merkityksetöntä small talkia on erittäin vaikea sietää. En tällä hetkellä pidä kenestäkään, jonka en ole aiemmissakaan yhteyksissä kokenut ymmärtävän ajatuksiani ja tunteitani - enkä varsinkaan jaksa ihmisiä, jotka ovat elossa tyyriinä ja itsetyytyväisinä. Sehän ei suinkaan ole reilua, että ajattelen niin, mutta hitot siitä(kin).
Surun patoaminen näkyy tosin fysiikassakin: Päätäni on särkenyt yli viikon ja välillä on lieviä rintakipuja. Jotakin helpotusta olisi siis ehkä löydettävä. Kotona omassa rauhassa on hyvä olla, samoin sellaisten ihmisten joukossa, joiden edessä ei tarvitse toteuttaa mitään kovin tiukkaa sosiaalista kuria. En ole toistaiseksi edes itkenyt, mutta (onko tätä sallittua tunnustaa?) nauranut ja hymyillyt olen, juurikin noissa harrastusporukoissa ja arkipäivän mukavissa yhteensattumissa.
Hautajaiset ovat vielä edessä. En tiedä, mitä odottaa. Ehkä suru pääsee tämän kuoren läpi viimeistään silloin - osittain jopa toivon sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti