Jos ei nyt suoranaisesti haaveenani, niin kuitenkin tietynlaisena päämääränä ja vakiintumisen merkkinä olen jo vuosia harkinnut siirtymistä vuokra-asumisesta omien neliöiden haltijaksi. Olen kauan sitten poikennut siltä elämänpolulta, jonka eteeni kuvittelin viitisentoista vuotta sitten; tähän mennessä oletin olevani, vaikken ehkä naimisissa (sen kaltaisista muodollisuuksista en tuolloin perustanut, en kyllä edelleenkään), niin ainakin parisuhteessa ja parin lapsen äiti. Niinpä sekin, että asunto tulisi ostaa jonkun kanssa kimpassa, on ajatuksena vanhentunut jo aikoja sitten.
Edellisessä asuinkaupungissa, vakituisessa virassa silloinkin, oletin jo asettuneeni aloilleni, joten asuntolainaan ja omaan asuntoon sitoutumiseen oli hyvät ja järkevät perustelut. Sattumoisin paikalliset asuntomarkkinat olivat kuitenkin niin hyvässä nosteessa, että useimmat asunnot, joita yritin edes päästä katsomaan, oli myyty jo ennen kuin pääsin töistä sovittuun asuntonäyttöön. Minkäpä sille. Silloin se harmitti, mutta ei enää - päin vastoin, pelastuin täpärästi asuntoloukulta, kun silmiini sattui osumaan sopiva työpaikkailmoitus, ja lopulta sen seurauksena karistin ko. kaupungin tomut jaloistani.
Uusin kuvioihin asettuminen vei taas oman aikansa, mutta vuoden kuluttua muutosta alkoi tuntua taas siltä, että asunnon ostoprojektin lankoja voisi kenties ryhtyä taas käsiinsä kerimään - kannustimena toimi erityisesti vuotuinen vuokran ja muiden maksujen (mm. autopaikka) korotus.
Saman kuvion jo kertaalleen läpikäyneenä tiesin, mitä tarvitaan: kierros pankeissa. Perusteellisena henkilönä minun oli tietenkin käytävä kaikissa pankeissa, jotka suinkin keksin, mutta viidennen jälkeen totesin, että jäljelläolevien rahoituslaitosten lainatarjoukset saavat kyllä jäädä tarkistamatta.
Raha-asian järjestyttyä saatoin kevään kuluessa pitää silmällä asuntomarkkinoita, mutta sopivan hintaisia ja sopivalla paikalla sijaitsevia kaksioita ei ollutkaan tarjolla niin paljon, joten asuntonäytöissä tuli käytyä vain harvakseltaan. Mistään ei tullut sellaista tunnetta, että haluaisin kyseisen asunnon ostaa, ja melkein kaikissa budjettiini sopivissa kaksioissa oli sitä paitsi tulossa putkiremontti eteen läihtulevaisuudessa. Tilanne alkoi näyttää jo toivottomalta, ja ryhdyin jo siirtämään asunnon ostoa taas kerran tuonnemmaksi mielessäni, kun myyntiin ilmaantui vielä yksi harkittavissa oleva asunto. Se sijaitsi aivan lähellä vuokra-asuntoani, joten ajattelen, että mitään en ainakaan menetä, jos käyn kulman takana kurkistamassa asuntoa ihan vain sunnuntaipäivän ratoksi, kun näyttökin on järjestetty.
Ja kuten varmaan kaikille toiveikkaille ja joitakin kertoja jo pettyneille asunnon ostajille lopulta käy, se oikea asunto sittenkin löytyy. En välittänyt enää edes siitä, että putkiremontti oli tähänkin taloon tulossa, vaan käänsin asian voitokseni: pyyntihinnasta saattoi tiputtaa tuhansia huoletta pois, ja silti tarjous meni läpi.
Mitä omistaminen sitten merkitsee?
En ole koskaan laskenut sen varaan, että raha tai muu omaisuus tekisi minua onnelliseksi. Olisin voinut jatkaa vuokralla asumista, jos se olisi ollut järkevää - mutta sitä se ei ollut, kun mahdollisuus oli asuntolaina ja asunto-osakekin hankkia, sillä vuokrien nousu tuntuu nykypäivänä olevan todella vauhdikasta. Toki lainan ottaminenkin on riski, mutta toistaiseksi korkotaso näyttää varsin hyvältä.
Järkiperusteet ovat ihan hyviä, ja tukevat siinä tunteessa, että tein oikean ratkaisun. Asunnon omistamisella on kuitenkin myös symboliarvo, ja minulle se merkitsee ennen kaikkea pysyvyyttä. Olen tehnyt valintani sen suhteen, että aion pysyä näillä kulmilla, nykyisessä työpaikassani ja lähiomaisten ulottuvilla pitkään, mielellään jopa pysyvästi. Omaisuus tuo mukanaan myös jonkinlaisen vapauden, vakauden ja turvaverkon, mutta samalla myös vastuun ja velvollisuuden - ja juuri tässä vaiheessa elämääni otan myös nuo viimeksi mainitutkin mielelläni kantaakseni. Jotkut palaset elämässä tuntuvat vihdoin loksahtaneen paikoilleen, ja se on mainio tunne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti