Universumi kuittaa

Suurimpia tämänhetkisen elämäni pelkoja ja ahdistuksia aiheuttavat osin itse esillemanaamani kriisit ja muut kuvitteelliset peikot. Pelkään ja stressaan eniten työhön, työyhteisöön ja toimeentuloon liittyviä asioita. Että en jaksa tsempata ja venyä loputtomiin. Että minut todetaan sitä myöten huonoksi ja riittämättömäksi. Että syntyy konflikteja, jotka pahimmillaan kärjistyisivät vaikkapa burn outiin, työttömyyteen ja toimeentulon menetykseen.

Työpaikan asenneilmapiirin ja itselle asettamieni täydellisyyden vaatimusten valossa tällaiset ongelmat tavallaan oikeastikin siintelevät horisontissa, mutta uhkan laajuus ja siihen juuttuminen omissa ajatuksissa yhä uudestaan ovat oman pääni tuotetta. Tiedostan ongelman, mutta löydän silti jatkuvasti itseni samasta kierteestä. Ahdistun, stressaan, väsyn - puhun itselleni järkeä, ryhdistäydyn, tsemppaan - helpompi olo kestää parista päivästä pariin kuukauteen ja sitten olenkin taas lähtöpisteessä. Mitään hyvää, kestävämpää ratkaisua en ole tähän (asenne?)ongelmaan löytänyt, mutta hetkittäin tulee sentään asiaa auttavia ahaa -elämyksiä, joten toivoa on vielä.

Universumikin satunnaisesti kuittaa valituksen vastaanotetuksi ja rekisteröidyksi. Silloin saa havaita mielenkiintoisia asioita itsestään. Minä, joka ahdistun henkisen ja sosiaalisen elämän teoreettisista kriiseistä niin kovin, hämmästyn aina uudelleen jonkun konkreettisen, käytännön elämän kriisin osuessa kohdalle: toimintakyky säilyy, saan nopeasti aikaan toimintasuunnitelman ja sitä myöten asiat järjestykseen. Kaikki tämä ihan rauhallisesti, eikä jälkikäteenkään kovin kummoisesti ahdista, koska homma on hanskassa niin hyvin kuin voi olla.

Ja mistäkö tämä tuli juuri tänään mieleen? Luonnollisesti siitä, että sain universumilta juuri tuollaisen kuittauksen. Olen viime aikoina kokenut stressaamisen, ahdistumisen ja ainaisen "venymisen ja tsemppaamisen" vaatimukset (omat ja muiden) varsin raskaasti, niin raskaasti, että siitä oli vihdoin lausuttava jotakin ääneenkin. Vaan kuinkas sitten käykään: tavanomaisen, ankean ja kankean työmatkan sijasta auto hajoaa töihin lähtiessä 20 metrin ajon jälkeen kotikadulle. Deus ex machinana toimii merkkihuollon mekaanikko, joka edellispäiväisen jakohihan vaihdon yhteydessä on ilmeisesti koonnut moottorin uudestaan vain vähän sinnepäin. Lopputuloksena auto matkaa takaisin korjaamolle hinausauton kyydissä ja minä hieman sitä myöhemmin töihin, vaatimattomasti kaksi ja puoli tuntia myöhässä.

Mutta olen aika tyyni ja suorastaan tyytyväinen. Huoltoliike myöntää, että vika on mitä suurimmalla todennäköisyydellä heidän, joten rahanmenoa ei tarvitse vielä tämän päälle murehtia. Saan heiltä autonkin käyttööni siksi aikaa, kun selvittelevät auton saamat vauriot. Tilanteen hoidin heti sen käsillä ollessa mielestäni mallikkaasti. Ensiksi auto pois keskeltä katua - ja kun apua ei ole näköpiirissä, kotikatu kun on ns. pussinperä, käy ilmi, että 53 kilon elopainollakin saa näköjään 900 kiloa siirrettyä ne vaadittavat metrit, kun on ihan pakko, ja vaistomaisesti hoksaa fysiikan lakien soveltamisen auttavan asiaa. Tieten ja tarkoituksella hankituista lihaksista - vaikkeivat mitään hard core -kamaa olekaan - saattaa myös olla vähän apua, vaikka jälkikäteen kyllä eturintamassa olleen puolen olka ja käsi ovatkin aika kipeät.

Seuraavaksi nopea soittokierto huoltoon, hinauspalveluun ja vakuutusyhtiöön varmistaa auton siirtymisen ilman turhia ihmettelyjä, ja kun muuta ei voi, kun jäädä tuomiota odottelemaan, niin päivää on jatkettava siitä mihin se jäi. Työpäivä ei ole tehokkain mahdollinen kylläkään, mutta äkkiä siitä lievästä pään pyörällä olemisesta (reippaan toiminnan jälkivaikutuksia, luulisin) selviää ja aamun seikkailu tulee jo osin huumorilla kuitatuksi työkavereille. Tässä vaiheessa ei oikein muuta tule enää mieleen kuin vähän vielä pudistella päätään ja pohdiskella, mitä veikeätä elämän aktivointia maailmankaikkeudella onkaan tarjolla, silloin kun sitä ei osaa odottaa.