Sairaalakeikka

Sairaalassa harvoin nukkuu hyvin, kun ympäristö on täynnä vieraita ääniä ja huonetoverikin kenties ptää omanlaistaan meteliä. Asiaa ei varsinkaan auta se syy, miksi sairaalassa yötään viettää - on kipuja, jäykkyyttä, sairautta.

En muista yleensä olleeni erityisen altis tuskailemaan oloani enkä vaipumaan alakuloon, vaikka läpikäymäni leikkaukset ovat olleet kuitenkin sen laatuisia, että ne ovat merkinneet kehollekin ihan kohtalaista ravistusta: tujuja lääkkeitä, verta vuotaa, adrenaliinitasot ovat korkealla ja verisuonet ja sydänkin ovat joutuneet suoraan kontaktiin vierasesineiden kanssa. Mutta tällä kertaa minulla näytti olevan aikaa viettää leikkauksen jälkeinen levoton yö pohtien kaikenlaista.

Leikkauksen jälkeen olo ei ollut erityisen sankarillinen. Kun makaa liikumatta lavetilla operoitavana kolme tuntia, ehtii väsähtää ja kyllästtyä monta kertaa. Keskustelu lääkärin ja hoitotiimin kanssa vähenee alun small talkista koskemaan lähinnä sitä, sattuuko johonkin vai ei. Kai se on se kiltti pikkutyttö minussa edelleen, jonka mielestä on huonoa käytöstä vain valittaa - joten kun n. kymmenennen kerran ilmoittaa, että puudutusaineen vaikutus alkaa taas vähetä tai ei ylety sille alueelle, johon leikkaava lääkäri suuntaa, tuntee toistavansa itseään ja olevansa muutenkin huonoa seuraa. Ja tämä siis siitä huolimatta, että sinua on A) erikseen kehoitettu sanomaan vähäisistäkin nipistämisistä tai muista epämukavuuden tunteista ja B) tosiasiassa leikkausalin henkilökunta on varmasti kuullut ja nähnyt sata kertaa pahempaakin - ja oletettavasti pitävät ihan hyvänä asiana, että potilas pitää heidät ajantasalla voinnistaan.

Mutta selittämättömiä ovat tottumuksen tiet. Potilaana stoalaista tyyneyttä vuosikausia harjoittaneena/suosineena minun oli ja on hieman vaikea hyväksyä, että minusta saatiin irti peräti yksi spontaani huudahdus. Sekin ihan pelkästä säikähdyksestä, ei suinkaan kivusta - lääkäri puudutti hermoja enkä koskaan ollut aiemmin kokenut sitä, että oikeaan paikkaan tökättynä se aiheuttaa mielenkiintoisia sähköiskumaisia rätinöitä ihan jossain muualla. Mutta, vähemmästäkin on kai identiteettejä mennyt raiteiltaan; tämä romutti sen ihannoidun kuvitelman itsestäni, että pystyisin olemaan pelkällä tahdonvoimalla hiljaa ja liikkumatta, jos niin päättäisin.

Sivuhuomio: tiedostan täysin oman ihanteeni olevan jokseenkin typerän. Itsepäisyyteenkin on moni kuollut, kun ei ole "alentunut" kenellekään kertomaan, että jotakin on pahasti vialla ja kovasti sattuu.

Yöllä oli aikaa miettiä muutenkin lääketieteen ihmeitä ja erityisesti perusteluja siitä, mikä on niiden järkevää käyttöä. Minua ne ovat auttaneet, siitä ei ole epäilystäkään, ja niiden ansiosta olen yhteiskuntaa ihan täysipainoisesti hyödyttävä yksilö. Rahaa on kulunut hoitooni kyllä paljon näiden yli 30 vuoden aikana, ja tulee kulumaankin vielä 30-40 vuotta eteenkinpäin. Eikä sillä, että kaikki olisi rahassa mitattava - mutta huomaan joskus kaipaavani jotakin merkkiä tai oikeutusta siitä, että juuri tällä tavalla asiat ovat menneet niin kuin pitääkin. Että olemassaolollani olisi jokin selkeä merkitys, koska alkujaan se joka tapauksessa oli aivan hiuskarvan varassa.

Olen joskus vuosia sitten masennuksen kourissa erehtynyt ajattelemaan, että maailmassa tapahtui virhe juuri siinä kohtaa, kun synnyin elossa enkä kuolleena, kuten synnytyssalissa oletettiin - että monista tuskista ja vaikeuksista, niin fyysisistä kuin henkisistäkin, olisi päästy jo sillä, niin minä kuin muutkin asianosaiset. Mutta täysissä sielun ja ruumiin voimissa (kuten nyt), ainoa järkevä ratkaisu on kääntää asia toisin päin: vaikka se lopputulos olisi säästänyt minut kaikilta niiltä ongelmilta, joita elämäksi kutsutaan, perheelleni sillä varmasti oli ja on suuri merkitys; sikiö, vauva, lapsi oli heille jo olemassa, joten jos olisin menehtynyt, heidän elämässään olisi pieni lapsenmentävä tyhjä aukko vielä tänäkin päivänä. Ehkä sen on riittävän hyvä peruste olemassaoloon jo yksin? Ja jos olen ollut myös muille läheisilleni ja ystävilleni merkityksellinen, tavalla tai toisella, siinä on ehkä lopullinen vakuutus siitä, että tapahtumille on aina mahdollista löytää hyvät syyt. Ihminen pystyy myös aika pitkälle vaikuttamaan itse siihen, kuinka merkitykselliseksi elämä muodostuu. Luulisin onnistuneeni siinä - toivon, että olen onnistunut siinä. Ja itseni, perheeni ja ystävieni tähden menen varmasti vielä seuraavaankin operaatioon - ja sitä seuraavaan - sillä määrällä AITOA sankarillisuutta kuin mitä itsestäni saan raavittua kasaan. (Nyt se on vielä helppo luvatakin, kun tiettävästi edessä on monta tavanomaista vuotta ennen sitä!)